Eräs rak­kaus­ta­ri­na ker­too kah­den nuo­ren, 13-vuo­tiaan An­ni­kan (Ann-So­fie Ky­lin), sekä 15-vuo­tiaan Pä­rin (Rolf Sohl­man) ra­kas­tu­mis­ta tar­kas­ti huo­mioi­den. An­ders­son näyttää pien­ten asioi­den vai­ku­tuk­sen nuor­ten suh­tee­seen. Oh­jaa­ja ja nuo­ret näyt­te­lijät te­kevät ra­kas­tu­mi­sen het­kestä ja siitä seu­raa­vas­ta haa­voit­tu­vuu­des­ta us­ko­mat­to­man to­del­lis­ta kat­sot­ta­vaa. Siinä missä elo­ku­va on on­nis­tu­nut ku­vaus nuo­ris­ta, on se sitä myös ajan ku­vaa­ja­na.

Toi­sen ker­rok­sen lau­lui­hin on ker­ron­taan vuo­sien var­rel­la luo­tu mo­nia tyy­lejä, sil­ti Roy An­ders­so­nin on on­nis­tu­nut ra­ken­taa ai­van omannäköi­sensä ku­val­li­nen ker­ron­ta­mal­li. Hän kul­jet­taa ta­ri­naa pysäh­ty­neillä ku­vil­la, jois­sa va­loil­la, var­joil­la, la­vas­teil­la, ko­reog­ra­fioil­la ja ase­tel­mil­la on ai­van uu­den­lai­nen mer­ki­tys. Ne­rok­kaas­ti ra­ken­ne­tuis­sa ku­vis­sa ti­lan­ne jä­tetään pu­reu­tu­maan kat­so­jan mie­leen vi­suaa­li­sen lois­tok­kuu­den kaut­ta. Toi­sen ker­rok­sen lau­lu­ja on kuin shak­kiot­te­lu, jon­ka jo­kai­nen siir­to on har­kit­tu pitkäl­le eteenpäin.

Si­vis­ty­nyt, yk­si­tyis­koh­tia ha­vain­noi­va dia­lo­gi ko­ros­taa An­ders­so­nin per­fek­tio­nis­mia. Hän näyttää haa­voit­tu­nees­sa ih­mi­sessä kas­va­van sel­viäjän ja voit­ta­jan. Hän nä­kee traa­gi­suu­des­sa kau­neut­ta, mut­ta myös päin­vas­toin.