Maailmanensi-illan varhaisina tunteina yökyöpelit saivat seurata hiiskumatta kääpiöiden ja puolituisten matkaa Keski-Maan Konnusta hiisien, örkkien ja haltioiden Sumuvuorille.
Maailmanensi-illan varhaisina tunteina yökyöpelit saivat seurata hiiskumatta kääpiöiden ja puolituisten matkaa Keski-Maan Konnusta hiisien, örkkien ja haltioiden Sumuvuorille. Loppuaplodit todistivat, että Peter Jackson on taas onnistunut John Ronald Reuel Tolkienin kääntämisessä elokuvaseikkailuksi.
Unohtakaa Sormusten taru! Vuorossa on Hobitti, eikä se ole sama asia. Vuonna 1937 julkaistu yksittäisteos tosin filmiversiossa lavennetaan trilogiaksi Jacksonin edellistä Tolkien-menestystä mukaillen.
Hobitin ohjaajaksi alun perin kaavailtu meksikolaisvelho Guillermo del Toro olisi tuskin onnistunut paremmin. Del Toro luo filmeihinsä huikeita näkyjä, mutta kerronta kitkuttaa. Jackson taitaa tarinoinnin. Hänen käsissään Hobitti — odottamaton matka on Suuri Kertomus. Se on myös suurenmoista viihdettä.
Smaug-lohikäärme ajoi kääpiökansan sen kotivuorelta Ereborista. Gandalf tuo Thorin Tammikilven johtamat kääpiöt Kontuun Bilbo Reppulin luo. Kohta konkkaronkka jo reissaa takaisin Yksinäisille vuorille. Kääpiöiden kotiinpaluutoiveissa on salakäytävän avaimen ja Bilbon neuvokkuuden avulla pelastaa Arkkikivi ja muut aarteet Smaugin kynsistä.
Vuonna 1937 julkaistu Hobitti kertoo Keski-Maan varhaisajoista. Uskollinen filmiversio säilyttää keskeiset tapahtumat. Örkkejä romaanissa ei näkynyt, vaikka hiisi Azog mainittiin. (Tolkien ei tehnyt hiisien ja örkkien välille eroa.) Käsikirjoittajat ovat lisänneet filmiin laumoittain yleisön ikävöimiä vihollisia. Örkkiteemat on lainattu Taru sormusten herrasta -teoksen liitesivujen runsaudesta. Keinon voi hyväksyä, sillä Tolkienilla oli keskenjääneitä suunnitelmia peräkkäisten romaaniensa yhtenäistämiseksi. Hobittia hän korjasi jälkeenpäin Klonkun osalta.
Elokuva tavoittaa mestarillisesti hobittireissun lähtötunnelmat. Tolkienille uskollisesti ei pelätä viipyillä ja rakentaa odotuksia. Kolmiosaisen kokonaisuuden vaiherikas alkujakso avautuu ylellisenä ja kerronnasta nautiskellaan. Huumori on herkässä. Napakimmat tokaisut ovat alkuteoksesta poimittuja, esimerkkinä golfin keksiminen sodankäynnin sivutuotteena – vähän niin kuin meikäläinen pesäpallo toisen legendan mukaan.
Nyt kuullaan myös Tolkienin lauluja: ensin tiskivuoro Bilbon kotikolossa Disneyn Lumikki-piirretyn tapaan ja sitten vielä liian lyhyt pätkä kääpiökuoron koti-ikävää. Laulujen mukaanotto on kannattava riski. Irtiottoina Sormusten tarun filmityylistä ne ovat vaikuttavampia kuin pakkopullana nähtävä vuoriston Kivijättien välinen tuhoisa linkoilu.
Martin Freeman on täydellinen Bilbo Reppuli, joten ”älköön hänen jalkapohjansa ikänä kaljuuntuko”. Hapuilevan Bilbon ja Ian McKellenin hyväntahtoisen Gandalfin rento yhteistyö ihastuttaa. Andy Serkisin Klonkun ja Bilbon kohtaaminen luolassa on huipennus, joka etsii vertaistaan Sormusten tarun kirkkaimmista tähtihetkistä.
Lähes kolmituntista elokuvaa voi joku nimittää tasapaksuksi. Minusta se on tasalaatuinen. Toimintakohtaukset seuraavat suvantoja, kuten pitääkin. Kekseliäisyys kukkii sankareiden paetessa niin peikkoja, hiisiä kuin örkkejä. Taistelukoreografiat tosin laajenevat väliin itsetarkoituksellisen briljeeraaviksi. Silloin sävyt katoavat ja filmistä tulee diskoa silmille. Hobitissa on kaavamaisiakin ratkaisuja. Smaugin silmänisku tuskin tulee kenellekään yllätyksenä?
Örkkien käsipuoli pomo Azog (Manu Bennett) ja hiisikuningas (Barry ”Dame Edna” Humphries) on visualisoitu ja näytelty unohtumattomiksi pahiksiksi. Synkmetsän Noitakin jo vilahtaa. Tulevissa osissa Benedict ”Sherlock” Cumberbatchin hahmo nousee vahvemmin esille, kun Noita paljastuu Sormusten tarun Sauroniksi.
Vanhoista tutuista Frodo (Elijah Wood) vilahtaa alussa, samoin Galadriel (Cate Blanchett) ja Elrond (Hugo Weaving). Kalevala-tuntija Christopher Leen Sarumanin auktoriteetissa on ymmärrettävästi 90-vuotiaan mestarinäyttelijän haurautta. Sen sijaan Aragornia tai Legolasia ei kannata seuraan kaivata, hehän eivät tähän tarinaan kuulu. Turha Hobittia on siitä syyttää, ettei se ole Sormusten taru.
Ensi-illassa 3D näytti alkuepäilystä toivuttua ihan hienolta. (HB)
Laadukas kuva ja ääniraita. Katsoin ensimmäisen puoliskon 3Dnä kunnes kyllästyin fyysisesti rasittavaan tapaan katsoa elokuvaa. Loppu meni paljon sujuvammin 2Dnä. Sinänsä kolmiulotteisuus on toteutettu tyylillä, mutta minkäs teet itsellesi. En nähnyt tätä elokuvateatterissa, mutta huippuunsa viritelty 3D-tekniikka on kuuleman mukaan ollut valkokankaalla erityisen edukseen. Tämä ei nyt tuntunut välittyvän ainakaan videoversiolla. Neljällä levyllä. Ekstroihin on tallennettu kymmenen ohjaajan videoblogia, kuusi traileria, kolme pelitraileria ja 7 min. dokumentit. Hologrammikansi on poikkeuksellisen näyttävä. Sanoisinpa jopa, että levyhistorian hienoimpia. (PS)