So­dan jär­jettö­myyttä ku­va­taan elo­ku­vis­sa mo­nen­lai­sin näkö­kul­min ja tar­koi­tus­pe­rin, riip­puen vähän ku­ka ta­ri­naa ker­too, ja missä so­das­sa mil­loin­kin pai­ni­taan. 1990-lu­vun alun Ab­ha­sian so­taa ku­vaa­va vi­ro­lais-geor­gia­lai­nen Tan­ge­ri­nes elävöittää la­ji­tyyp­piä. Rak­kaut­ta & Anar­kiaa –­fes­ti­vaa­lien Bal­tian ket­ju –­sar­jas­sa esi­tet­ty Za­za Urus­had­zen rea­lis­ti­nen mik­ro­his­to­ria ku­vaa ar­kea so­dan kes­kellä poik­keuk­sel­li­sen kos­ket­ta­vas­ti. Se vaih­taa so­dan mie­lettö­myy­det to­del­li­seen ih­mi­syy­teen, kai­vaen kat­so­jan tun­tei­den kir­jon esiin sen ko­ko laa­juu­del­la.

Puu­seppä Ivo (Lem­bit Ulf­sak) asus­te­lee ab­ha­sia­lai­sel­la vuo­ren­rin­teellä val­mis­taen man­da­rii­ni­laa­ti­koi­ta naa­pu­ril­leen, he­delmä­tar­hu­ri Mar­guk­sel­le (El­mo Nü­ga­nen). So­ta on syt­ty­nyt, sa­to hap­pa­nee laa­ti­kois­sa. Ikään­tyvät mie­het ovat jää­neet osak­si vuo­ren­rin­nettä, Neu­vos­to­lii­ton ha­joa­mi­sen jäl­keen mo­ni on pa­lan­nut. Näi­den mies­ten men­nei­syy­destä jää jo­kin ovi avaa­mat­to­mak­si, rat­kai­su­pa­la puut­tu­maan. Epäon­ni­set sat­tu­mat ja luo­tien oi­keat len­to­ra­dat aja­vat vi­ro­lais­kak­si­kon yh­tey­teen kak­si so­ti­las­ta, yh­den so­dan mo­lem­mil­ta osa­puo­lil­ta. Rau­han­so­vit­te­lul­le il­ma­pii­ri ei ole suo­tui­sa, vaik­ka yri­tys sii­hen suun­taan Ivon ja Mar­guk­sen haa­veis­sa on­kin.

Maa-a­laa sym­bo­loi­vat man­da­rii­nit eivät lo­pul­ta kiin­nos­ta ketään. Kä­si­kir­joi­tuk­seen pii­lou­tuu pai­kal­lis­tietä­myk­sen pii­rin ul­ko­puo­li­sia asioi­ta, syystä­kin elo­ku­van esittä­mi­nen esi­mer­kik­si Venäjällä on to­det­tu mah­dot­to­mak­si. Kä­si­kir­joi­tuk­sen sy­vyyttä ihai­lee my­kis­ty­neenä. Ta­ri­nan ko­hot­taa omiin sfää­rei­hinsä mie­hi­nen näyt­te­lijä­ne­lik­ko, kär­kenään herkkä vi­ro­lai­nen Lem­bit Ulf­sak, jon­ka ka­ris­ma toi­mii yh­distävänä te­kijänä tässä synkän dra­ma­tii­kan ja pii­lo­ko­me­dian yhtälössä. Näyt­te­lijän­työn ryhmä­dy­na­miik­ka on saa­vu­tet­tu to­taa­li­sim­mas­sa muo­dos­saan.

E­lo­ku­va lepää ko­ko puo­li­tois­ta­tun­ti­sen kes­ton­sa, se käy kuin ve­det­ty tas­ku­kel­lo koh­ti odo­tet­tua lop­puaan. Kun näyttää liian hyvältä, osaa en­nus­taa pa­haa. Juo­ni kas­vaa lop­puaan koh­ti kieh­to­van mo­niu­lot­tei­sek­si, os­to­so­ti­laat tais­te­le­vat ku­ka ke­nen­kin puo­lel­la. Ai­na ei edes tiedä, am­mu­taan­ko omia vai vie­rai­ta. So­ti­lai­den ru­jon kuo­ren sisäistä ih­mi­syyttä tut­kail­laan tämän kään­teen kaut­ta. Kun so­das­ta viedään sen pe­rin­tei­nen vas­ta­puo­lia­set­te­lu, pal­jas­tuu al­ta ih­mi­nen. (VA)