Paul Ver­hoe­ven me­nes­tyi Ame­ri­kois­sa 80- ja 90-lu­vul­la fil­meillä Ro­bo­Cop, To­tal Re­call, Ba­sic Ins­tinct. Hol­lan­ti­lai­soh­jaa­jan ko­ti­maas­sa teh­tyä uraa esi­tellään meillä juu­ri il­mes­ty­neillä kol­mel­la kiin­nos­ta­val­la dvd-l­veyllä Ges­ta­pon vi­hol­li­nen n:o 1 (Sol­daat van Oran­je, 1977), Turk­ki­lai­nen na­mu (Turks Fruit, 1973) ja The Fourth man (De vier­de man, 1983)

Le­vyt an­ta­vat mo­ni­puo­li­sen ku­van Ver­hoe­ve­nin räväkän per­soo­nal­li­ses­ta lin­jas­ta hy­vin eri­lais­ten ai­hei­den pa­ris­sa. Ges­ta­pon vi­hol­li­nen n:o 1 on kak­si ja puo­li­tun­ti­nen so­tae­lo­ku­va nuor­ten hol­lan­ti­lais­ten vas­ta­rin­nas­ta nat­si­mie­hi­tyk­sen vuo­si­na. Elo­ku­vas­ta teh­tiin myös tv-sar­ja — vai oli­si­ko­han se toi­sinpäin? Ges­ta­pon vi­hol­li­nen n:­ro 1, jo­ka tun­ne­taan myös eng­lan­nin­kie­li­seltä ni­meltä Sol­dier of Oran­ge, pe­rus­tuu Erik Ha­zel­hoff Roelf­ze­man so­da­nai­kai­sis­ta to­si­ta­pah­tu­mis­ta te­kemään omaelämä­ker­taan.

E­lo­ku­van te­koai­kaan Rut­ger Hauer, Ha­zel­hof­fin vas­ti­ne fil­missä, pi­ti kir­jaa vain poi­kien seik­kai­lu­na. Juh­laen­si-il­las­sa – jo­hon en­simmäistä ker­taa osal­lis­tui myös Hol­lan­nin ku­nin­gas­huo­ne – Hauer ja Ha­zel­hoff kui­ten­kin kiin­tyivät ja si­tou­tui­vat toi­siin­sa. Lisä­ma­te­riaa­lis­sa Erik Ha­zel­hoff Roelf­ze­man sa­noo, että ”­kun Rut­ger pa­ni kä­tensä ympä­ril­le­ni ja tu­li hy­vin lä­hel­le, tuo­na het­kenä Oran­jen so­ti­las mi­nus­ta siir­tyi hä­neen”. Myös Hauer tun­si sa­moin: ”­Meistä tu­li eli­nikäi­siä ystä­viä. Ei sa­man­kal­tais­ten aja­tus­ten, vaan his­to­rian täh­den.”

E­lo­ku­va­ver­sio Ha­zel­hof­fin kir­jas­ta on vä­kevä so­ta­ker­to­mus, viih­dyttävä ja toi­min­nal­li­nen. Epook­kia käy­tetään eläväs­ti ta­ri­nan tar­pei­siin eikä ko­ris­tuk­se­na. It­senäi­syy­den suu­ri ai­he piir­tyy roo­li­ve­toi­ses­ti ja hen­kilö­koh­tais­ten konf­lik­tien kaut­ta. Vain lop­pu­puo­lel­la elo­ku­vaa oh­jaa­ja jou­tuu jon­kin ver­ran oi­ko­maan hah­mo­jen koh­ta­loi­ta reit­tien er­kaan­tues­sa. Ken­ties jo­tain jäi tv-sar­jas­ta ly­hen­ne­tyssä elo­ku­vas­sa kes­ke­neräi­sek­si ja sa­no­mat­ta, kos­ka Ver­hoe­ven pa­la­si ai­hee­seen (ja ko­ti­maa­han­sa) vielä kol­me­kym­mentä vuot­ta myö­hem­min upeas­sa, sa­man su­kui­ses­sa Black Boo­kis­sa (2006).

Ver­hoe­ven ha­lu­si tehdä ame­rik­ka­lais­tyy­li­sen elo­ku­van, jo­ka val­loit­tai­si suu­rel­la muo­dol­la ja is­ke­vyy­dellään. Siinä hän on­nis­tui täy­del­li­ses­ti. Kui­ten­kin ai­he on pe­rin juu­rin hol­lan­ti­lai­nen. Au­tent­ti­suut­ta lisää vielä se, että mitään ei ku­vat­tu stu­dios­sa, vaan oi­keil­la pai­koil­la. Sak­sa­lais­ten bunk­ke­ri­va­rus­tuk­sia on vielä­kin ran­noil­la nähtä­vissä. Myös Ha­zel­hoff to­teaa, että ne, jot­ka eivät elä­neet so­dan ai­kaan, voi­vat nähdä elo­ku­vas­ta, mil­lais­ta Hol­lan­nis­sa tuol­loin oli.

Rut­ger Hauer lois­taa yh­dessä par­hais­ta roo­leis­taan vas­ten­tah­toi­ses­ti maa­na­lai­seen toi­min­taan liit­tyvänä aris­tok­raat­ti­nuo­ru­kai­se­na. Hauer on opis­ke­li­ja Erik Lans­hof, jo­ka pyr­kii en­sin py­symään eros­sa po­li­tii­kas­ta (ku­ten Alan­ko­maat ha­lu­si toi­sen­kin maail­man­so­dan ai­ka­na py­syä puo­lueet­to­ma­na). Mut­ta nat­sien ot­tei­den ki­ris­tyessä vuo­den 1940 mie­hi­tyk­sen jäl­keen, myös Erik ryh­tyy täy­si­mit­tai­seen vas­ta­rin­taan. Ver­hoe­ve­nin toi­nen suo­sik­ki­miesnäyt­te­lijä Je­roen Krabbé esittää Eri­kin kuu­mapäistä kump­pa­nia, Guus Le­Jeu­nea, jon­ka tyhmän­roh­keat tem­pauk­set vi­hol­li­sen nenän al­la joh­ta­vat Eri­kin epäi­lyk­se­na­lai­sek­si – ja Ges­ta­pon put­kaan. Elo­ku­va seu­raa 5-6 mie­hen ystävä­jouk­koa, joil­la kai­kil­la on eri­lai­set koh­ta­lot. Jot­kut ryh­tyvät vas­ta­rin­taan, jo­ku pet­tu­rik­si, toi­nen liit­tyy sak­sa­lais­ten jouk­koi­hin ja jo­ku ha­luaa vain py­syä eros­sa han­ka­luuk­sis­ta. Mo­nel­le so­ta näyttäy­tyy jo­pa ai­nut­laa­tui­se­na seik­kai­lu­na.

Nuor­ten vas­ta­rin­ta­mies­ten isän­maal­lis­ta tehtävää vai­keut­ta­vat nat­sien ohel­la myös hol­lan­ti­lai­set kol­la­bo­raat­to­rit, maan­pet­tu­rit, jot­ka par­haan­sa mu­kaan yrittävät pal­jas­taa jouk­kion Ges­ta­pol­le. Nuo­ri Rob­by (Ed­dy Hab­be­ma) ra­ken­taa po­ru­kal­le puu­tar­ha­va­jaan lä­het­ti­men. Sillä pi­detään sähkö­ty­syh­teyttä Eng­lan­tiin, jon­ne ku­nin­ga­tar on siir­ty­nyt tur­vaan ja jos­ta Vil­hel­mii­na lä­hettää ra­dio­ter­veh­dyk­siä val­loi­tet­tuun ko­ti­maa­han­sa. Mut­ta Ges­ta­po ha­ra­voi jo Rob­byn naa­pu­rus­toa ja ha­vait­see mor­se­tuk­sen. Kehä al­kaa ki­ris­tyä.

Yhtä ystä­vyk­sistä Ges­ta­po pai­nos­taa uh­kaa­mal­la tämän nuor­ta, juu­ta­lais­ta mor­sian­ta kel­tai­sel­la täh­dellä ja kes­ki­tys­lei­rillä. Pai­nos­tuk­sen al­la sul­ha­nen ryh­tyy sak­sa­lais­ten kä­ty­rik­si. Mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sen har­hau­tuk­sen avul­la pet­tu­ri so­lut­tau­tuu ku­nin­ga­tar Vil­hel­mii­nan siu­naa­mien ja eng­lan­ti­lais­ten tu­ke­mien sa­botöö­ri­pat­rioot­tien ydin­ryhmään.

Pitkä elo­ku­va py­syy hämmäs­tyttävän hy­vin koos­sa ja ete­nee jän­te­vin jak­soin. Ver­hoe­ve­nin oh­jaus on ras­kaas­ta ai­hees­ta huo­li­mat­ta seik­kai­lul­li­sen ke­peätä, vaik­ka pe­tok­sen tee­mat kä­si­tellään tar­vit­ta­val­la an­ka­ruu­del­la. Yh­tenäistä ku­vio­ta si­to­vat räjäh­dys­koh­tauk­set ran­nal­la. Alus­sa ystä­vyk­set ko­koon­tu­vat au­rin­koi­sel­le ui­ma­ran­nal­le ku­mol­leen kaa­de­tun puu­ve­neen ää­rel­le. Poh­dit­ta­va­na on kar­kaa­mi­nen Eng­lan­tiin sou­ta­mal­la ka­naa­lin yli. Pii­lo­te­tun polt­toai­neen räjäh­dys se­koit­taa suun­ni­tel­mat. Sa­mal­le ran­nal­le he – pet­tu­ri jou­kos­saan – juok­se­vat lo­pus­sa, kun suun­ni­tel­mat ovat pal­jas­tu­neet ja Ges­ta­po on ai­van kan­noil­la. Uh­ka on suu­rem­pi ja räjäh­dyk­set ympä­rillä sen mu­kai­sia.

Ver­hoe­ve­nin ker­ron­ta on suo­raa ja te­ho­kas­ta. Alun mus­ta­val­koi­ses­sa ”uu­tis­do­ku­men­tis­sa” ku­nin­gat­ta­ren ko­tiin­pa­luus­ta va­pau­te­tun maan­sa len­to­kentäl­le oh­jaa­ja sau­mat­to­mas­ti yh­distää his­to­rian sii­pien ha­vi­nan tu­los­sa ole­vaan, ta­kau­tu­ma­na koet­ta­vaan vas­ta­rin­ta­ku­vauk­seen. Rut­ger Haue­rin roo­li ku­nin­gat­ta­ren ad­ju­tant­ti­na la­taa näin odo­tuk­sia, joi­hin ta­ri­na sit­ten vas­taa. Vil­hel­mii­na­kaan ei jää vain ko­ru­roo­lik­si, vaan ku­nin­ga­tar sisäl­ly­tetään tai­ta­vas­ti ta­ri­naan hol­lan­ti­lais­ten kun­nioit­ta­man ve­te­raa­ninäyt­te­lijän And­rea Dom­bur­gin esittämänä.

Lop­puo­sas­sa myös Eng­lan­nin jak­sot lisään­tyvät, kun brit­tinäyt­te­lijät Edward Fox evers­ti Ra­fel­li­na ja Su­san Pen­ha­li­gon tämän avus­ta­ja­na tar­joa­vat vas­ta­rin­nal­le tu­ken­sa. Ku­ten sa­not­tua, lop­pu­puo­lel­la Ver­hoe­ve­nin ote ma­te­riaa­lis­ta hie­man ha­joaa, ken­ties tv-sar­jas­ta elo­ku­vaan teh­ty­jen pois­to­jen ta­kia. Elo­ku­va jou­tuu ryntäämään lop­puun­sa, kun osa van­has­ta ystävä­ryhmästä uh­raa hen­kensä yh­tei­sen asian puo­les­ta en­nen kuin Erik liit­tou­tu­nei­den tuel­la pää­see pa­laa­maan ko­ti­maa­han ja saat­ta­maan ku­nin­gat­ta­ren voi­ton­pa­raa­tiin.

Ges­ta­pon vi­hol­li­nen n:o 1 jou­tuu osit­tain tai­pu­maan suu­ri­mit­tai­sen his­to­rian­kir­joi­tuk­sen pe­rus­teel­li­suu­del­le. Sii­he­nas­ti­sen Hol­lan­nin fil­mi­tuo­tan­non suu­rim­pa­na sat­sauk­se­na sil­le ase­tet­tiin ker­ron­nal­li­sia odo­tuk­sia sekä al­ku­teok­sen että maan men­nei­syy­den suh­teen. Tii­vistä­mi­sellä oli­si saa­vu­tet­tu suu­rem­pi tai­teel­li­nen voit­to, mut­ta il­mei­sen tär­keätä te­kijöillä oli ker­toa maan­mie­hil­leen po­si­tii­vi­nen sel­viy­ty­mis­ta­ri­na.

San­ka­ri­ker­to­muk­sek­si elo­ku­va on jok­seen­kin komp­ro­mis­si­ton. Sil­ti seik­kai­lun sä­vyä on tar­peek­si, jo­pa siinä mää­rin, että voi ku­vi­tel­la jon­kin myö­hemmän Ja­mes Bon­din tai Mis­sion:Im­pos­sib­len lai­nan­neen elo­ku­vas­ta ideoi­ta. Täy­tyy ihail­la Ver­hoe­vin vai­vat­to­muut­ta ri­kas­taa yk­si­tyis­koh­tia ja tar­ken­taa hen­kilö­ku­via sa­mal­la kun hän ra­ken­taa la­veaa ta­ri­naa. Vas­ta­rin­ta yli­voi­mai­sel­ta tun­tu­vaa vi­hol­lis­ta vas­taan vaa­tii uh­rauk­sia, eikä oh­jaa­ja peh­mennä is­ku­jaan. Sil­ti fil­miin mah­tuu myös pal­jon huu­mo­ria. Ro­gier van Ot­ter­loon mu­siik­ki on mu­kaan­sa­tem­paa­van juh­la­vaa ja pää­tee­ma iki­muis­toi­nen.

Ges­ta­pon vi­hol­li­nen n:o 1 oli Hol­lan­nin elo­ku­va­teol­li­suu­den voi­mannäyttö 70-lu­vun lo­pul­la. Mut­ta krii­ti­kot edel­lyt­tivät ko­ti­mai­sel­ta elo­ku­val­ta vielä pie­ni­muo­toi­suut­ta ja va­ka­vuut­ta. Ar­vos­te­lut oli­vat sur­keat: ”­Tin­tin seik­kai­lut Hol­lan­nin mie­hi­tyk­sen ai­ka­na”, ot­si­koi eräs leh­ti. Myö­hem­min, kun Ver­hoe­ven läh­ti ul­ko­mail­le, hän soit­ti sa­ta­mas­ta näyt­te­lijä Je­roen Krabbél­le: — Ne ajoi­vat mi­nut me­reen!

Mut­ta Ver­hoe­ve­nil­le kä­vi hy­vin ul­ko­mail­la. It­se Spiel­berg soit­ti oh­jaa­jal­le ja pyy­si häntä Yh­dys­val­toi­hin, se kun on hä­nen mie­lestään elo­ku­van­te­kijän Pa­ra­tii­si. En­simmäi­set hyvät ar­vos­te­lut fil­mistään te­kijät sai­vat­kin lu­kea ame­rik­ka­lai­ses­ta New­swee­kistä. Pait­si Ver­hoe­ve­nin koh­dal­la, Ges­ta­pon vi­hol­li­ses­ta – eng­lan­nik­si Sol­dier of Oran­ge – tu­li käyn­ti­kort­ti ul­ko­mail­le myös elo­ku­van kes­kei­sil­le miestäh­dil­le, Haue­ril­le ja Krabbél­le.