Ian Fle­ming kek­si tai va­ras­ti jos­tain hyvän tee­man toi­sel­le ro­maa­nil­leen (1953): ”Elät vain kah­des­ti — kun syn­nyt ja kun kat­sot kuo­le­maa sil­miin”.

Kai­ken oli­si kui­ten­kin pitä­nyt on­nis­tua elo­ku­va­ver­sion te­kijöiltä pal­jon pa­rem­min rei­lu kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min. Thun­der­ball toi ra­haa, Roald Dahl pal­kat­tiin te­kemään kä­si­kir­joi­tus­ta ja tuo­tan­to­tii­miä uu­dis­tet­tiin. Tu­lok­se­na oli Sean Con­ne­ryn bon­deis­ta keh­noin: mies näyttää vä­sy­neeltä ras­va­le­tiltä. John Bar­ry sä­vel­si sentään eri­no­mai­sen tun­na­rin Nan­cy Si­nat­ral­le.

E­lo­ku­van huo­no mai­ne on kui­ten­kin teh­nyt sil­le hyvää. Kun kat­soin sen uu­des­taan Bond 50 BD -ko­koel­mal­ta, mo­ni koh­tauk­sis­ta oli jää­nyt un­ho­laan ja lisä­si osan tuo­reut­ta mui­den, suo­si­tuim­pien ja kat­so­tuim­pien Con­ne­ry-bon­dien rin­nal­la.

Se myös ku­vaa ai­kaan­sa hy­vin. On ku­lu­nut vain kak­si­kym­mentä vuot­ta Hi­ros­hi­mas­ta, ja Ja­pa­ni oli pääs­syt tek­no­lo­gi­ses­ti sekä vien­nil­li­ses­ti ja­loil­leen. Ku­vau­sa­jan­koh­ta­na 1966 odo­tet­tiin kuu­mei­ses­ti, pää­seekö Neu­vos­to­liit­to kuu­hun en­nen Yh­dys­val­to­ja. Sput­nik ja Ga­ga­rin oli­vat mer­kin­neet venäläi­sil­le etu­mat­kaa tällä sa­ral­la. Bond-tuo­tan­to hyö­dyn­si näitä jän­nit­teitä ai­ka mu­ka­vas­ti.