Kylläpä riemuni repesi, kun Suomen valtamedioiden tv-kriitikot lyttäsivät True Dtectiven toisen tuotantokauden.
Kylläpä riemuni repesi, kun Suomen valtamedioiden tv-kriitikot lyttäsivät True Dtectiven toisen tuotantokauden. Niinpä, sarjat he arvostelevat kahden jakson perusteella toimittajakatsannoissa.
Ymmärrän hieman. Kun True Detective –sarjan ensimmäinen tuotantokausi oli katsottu, moni jos ei järkyttynyt niin ihmetteli, miksi samat hahmot eivät jatkaneetkaan seuraavana vuonna. Matthew McDonaughey ja Woody Harrelson kuitenkin vaihtoivat pääosat pesteihin tuottajatiimissä, mikä symboloi tiettyä jatkuvuutta.
Louisianasta siirryttiin Los Angelesiin. Jos ensimmäinen kausi elävöitti kuumaa suovoodoota ja sarjamurhaajateemaa, toinen kausi kunnioittaa Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kuvaaman syntisen LA:n vieläkin vaarallisempaa maailmaa, jossa korruptoituneet poliitikot ja poliisit viipaloivat rikollisten kanssa yhteiskunnan kakkua veronmaksajien puolesta. Tekijätiimin tyylitajusta kertoo se, ettei Hammetin tai Chandlerin toista maailmansotaa edeltävää film noir -kuvastoa hyödynnetä, Bogartista puhumattakaan. Kuosi on eri, mutta tunnelma sama. Symboleja ja viittauksia onkin sitten sitäkin enemmän aina mystisestä mustasta linnusta lähtien.
Sarjan filosofinen säy on entisellään eli keittiöpsykologiaa harrastava ja lapsettomuushoitoja kokeileva kasinomies (Vince Vaughn) kytkee kohtalonsa väkivaltaisia taipumuksiaan kavahtavan etsivän (Colin Farrell), postraumaattisista oireista ja kevytkenkäisestä äidistä kärsivän nuoren poliisiin ja seksiaddiktiotaan hoitavan naitsetsivän (Rachel McAdams) kanssa. Teemoja on paljon, mutta pääkohde on lapsuus ja siitä johtuvat oireilut.
Sarjan luojan Nic Pozzolatton tavat ovat tulleet tutuksi: sivuhahmoja ei syvennetä, eikä päähenkilöitäkään kuin sen verran, että jatkuvuus pysyy kasassa. Sarja koukuttaa hyvin vahvasti, mutta äärimmilleen viritetyt odotukset myös lunastetaan.
Ensimmäisen kauden luomaa klaustrofobisen tiheää tunnelmaa ei toki saavuteta. Lähtökohta onkin eri eli arvoitus on tarkoituskin ratkaista. Kuka ja miksi, siihen vastataan. Katsojan on kuitenkin syytä seurata tarkkaan tapahtumia. Jos kärryillä ei pysy, ei se tosin mitään. Raymond Chandler oli luultavasti itsekin tyytymätön, jos hän koko ajan tiesi, mitä hänen kirjoissaan tapahtuu tai tapahtui. Heittäytyminen on True Detectiven kohdalla molemminpuolista ja koskee tekijöitä sekä katsojia.
Kuvaavaa on, että huumoria tarjotaan vasta kuudennesta jaksosta lähtien ja väkivaltaakin saa odottaa hyvin pitkälle. Minkäänlaisiin kliseisiin ei lipsahdeta.
Laadukas kuva ja ääniraita. T Bone Burnetten tunnari ja musiikki on kuin sekoitus häntä itseään, Dr Johnia ja Leonard Cohenia. Baarissa kolkkoja laulujaan esittävä Lera Lynn on oiva valinta tukevoittamaan ääniraitaa. Myös New York Dollsin Human Being kuuluu äänellisiin kohokohtiin. Kolmella levyllä kahdeksan jaksoa. Ekstroihin on tallennettu 43 min. dokumentit ja kahden jakson kommenttiraidat. (PS)