Blake Edwardsin luoma ranskalaisetsivä Jacques Clouseau koheltaa jo yhdeksättä kertaa valkokankaalle.
Blake Edwardsin luoma ranskalaisetsivä Jacques Clouseau koheltaa jo yhdeksättä kertaa valkokankaalle. Tai kymmenettä, jos lasketaan Vaaleanpunaisen pantterin poika (1993), jossa Roberto Benigni esitti Clouseau junioria.
Vain Peter Sellersin (1925-1980) tulkitsemat pantterifilmit muistetaan. Helposti jää mielestä, että Edwards ohjasi ja kirjoitti sarjaan peräti kahdeksan elokuvaa. Toivottoman keskinkertaisina ja auttamattoman vanhanaikaisina nämä komediat olisivat jo vaipuneet ansaittuun unohdukseen ilman Sellersin tarkastajahahmon itsepintaista ja vastoinkäymisten suhteen teflonpintaista Clouseauta.
Sellers ehti törmäillä virtuoosimaisesti viidessä Pantterissa eläessään ja yhdessä postuumisti. Vaaleanpunaisen pantterin jäljillä (1982) koottiin ylijäämäotoksista väkinäiseksi kunnianosoitukseksi mestarikoomikolle, jonka rutiineista on riittänyt pureskeltavaa nykypäivänkin hauskuttajille. Mike Myersin roolivaihdokset Austin Powers-elokuvissa lienevät nekin velkaa Sellersin pioneerityölle.
Jo tähden eläessä, kahden ensimmäisen Pantterin jälkeen, tehtiin ensimmäinen jatko-osa ilman Sellersiä ja Edwardsia. Bud Yorkinin ohjaamassa Tarkastaja Clouseaussa (1968) poliisihahmona töpeksi Alan Arkin. Ja myöhemmin itse James Bond, Roger Moore, vieraili roolissa Edwardsin ohjauksessa Vaaleanpunaisen pantterin kirous (1983).
Vaihtuvat esittäjät on kai pakko hyväksyä, sillä koko projektia ei alun perin suunniteltu sen enempää Clouseaun kuin Sellersinkään varaan. Ensimmäisessä Vaaleanpunaisessa pantterissa (1963) David Nivenillä oli pääosa timanttivarkaana ja poliisiksi Edwardsin ensimmäinen valinta oli sittemmin Hercule Poirot’na tunnettu Peter Ustinov.
Rutiinisuoritus
Shawn Levyn ohjaamassa uutuudessa Sellersin, tuon ”nojapuiden Pavlovan”, suuriin saappaisiin (puujaloista nyt puhumattakaan) astuu Steve Martin. Pink Panther –timantti on murhan jäljiltä taas kateissa. Ylitarkastaja Dreyfus pistää Clouseaun asialle. Mutta vain ansaitakseen itse mitalin rikoksen ratkaisijana alaisensa ennalta varmistetun epäonnistumisen jälkeen.
Levyllä ei ohjaajana ole Edwardsin komediantekijän kokemusta ja kokonaistajua. Uusversiosta tuleekin vain sarja sketsejä, joissa Martin saa esitellä verbaalisia kykyjään. Hauskimmillaan elokuva onkin muistumina koomikon stand up –rutiineista. Martinin vakiovitsin tapaan Clouseaulla on vaikeuksia saada lentäviä lauseitaan lentoon ja kokkapuheitaan kokkaamaan.
Kun Martinin oma käsikirjoituskin on laimea yritelmä Sellersin tyylisen slapstickin suuntaan, eikä aisapariksi takertuneelle Jean Renolle riitä tekemistä, tulee katsojalla ikävä alkuperäisiä Panttereita.
Onnistunein kohtaus tapahtuu kartanon juhlissa, jossa Martin ja Reno tapettikuvioiksi naamioituneina (älä kysy!) uskottelevat olevansa laulajatähti Beyoncén showtanssijoita. Hyvät hetkensä on myös Kevin Klinella katkeroituneena esimiehenä. Tosin tämäkin päivitysversio on alkuperäisestä talttunut. Herbert Lomin psykoottisen tulkinnan rinnalla Klinen ylitarkastaja Dreyfus on pelkkä byrokraatti. (HB)