Paul Tho­mas An­der­so­nin uu­sin elo­ku­va on ai­na kat­sot­ta­va. Ikävä kyllä nyt tämä uu­sin ei mo­nen­kaan mie­lestä ole kat­sot­ta­va. Mi­nus­ta se on.

In­he­rent Vi­ce ei muis­tu­ta mitään nä­kemää­ni elo­ku­vaa, vaik­ka sen voi­kin ot­taa haus­ka­na pas­tis­si­na 1940-ja 1950-lu­ku­jen film noi­ris­ta, 1970-lu­vun te­le­vi­sion po­lii­si­sar­jois­ta sekä hip­piaat­teen lo­pu­na­jois­ta, joil­la oli Char­lie Man­so­nin kas­vot.

Se siirtää elo­ku­vaan lo­pul­ta ai­ka pitkäl­le yk­si yh­teen Ray­mond Chand­le­rin le­gen­daa­ris­ten Phi­lip Mar­lowe –­ro­maa­nien juo­nen­ku­lut, jois­ta ei edes it­se kir­jai­li­ja luul­ta­vas­ti ol­lut vis­kipäissään tie­toi­nen. Kaik­ki on alis­tet­tu tun­nel­mal­le. Täyttä chand­le­ria on lähtö­ti­lan­ne­kin, mah­ti­mie­hen ka­don­nut tyttöystävä.

And­res­so­nin rat­kai­sut pa­ne­vat ajat­te­le­maan, kuin­ka kaik­ki on suo­da­tet­tu 1960-lu­vun lo­pun huu­me­hal­lu­si­naa­tioi­den lä­pi. Toi­sin sa­noen se, miltä pää­hen­kilö Doc Spor­tel­los­ta to­del­li­suus tun­tuu lievän hap­po­mat­kan vää­ristämänä. Tämä­kin olet­ta­mus va­luu ta­val­laan hiek­kaan, kos­ka Doc tyy­tyy polt­te­le­maan ruo­hoa.

Ker­ran­kin voi yh­tyä le­vyn ta­ka­kan­nen kom­ment­tiin, jo­ka on lai­naus New York Ti­me­sin Step­hen Hol­de­nil­ta: ”­Tee olo­si mu­ka­vak­si ja as­tu vir­taan”.

Vaik­ka elo­ku­vas­ta ei pitäi­sikään, Joa­quin Phoe­ni­xin luo­ma hip­piyk­si­tyi­set­sivä Doc Spor­tel­lo jää var­mas­ti muis­tiin. Eikä Josh Bro­li­nin ma­kaa­be­ri et­sivä Big­foot Bjorn­sen jää pal­jon jäl­keen.

To­sielämän ri­kok­sis­sa ja huu­mehörhöi­lyissä ei lie­ne mitään haus­kaa, mut­ta nyt pa­ro­dia on­nis­tuu: sil­le nau­raa tar­peek­si mon­ta ker­taa ja lu­jaa. Se up­poaa ai­na­kin mi­nuun ajan­koh­tai­sel­la ta­val­la, sillä se te­kee yh­dys­val­ta­lai­sen elämän mal­lin täy­sin nau­ru­na­lai­sek­si.

Jo elo­ku­van ni­mi nau­rat­taa: Luon­tai­nen pa­he.