Tomas Alfredsonin elokuvaa voi ihastella.
Tomas Alfredsonin elokuvaa voi ihastella. Se näyttää ja kuulostaa hyvältä ja on – paikoitellen – erinomaisesti näytelty. Ruotsalaisohjaaja osoitti jo läpimurtoelokuvassaan, vampyyritarinassa Ystävät hämärän jälkeen (2008) ymmärtävänsä karuja tuntoja ja tunnelmia, arjen harmautta. 80-luvun alun Ruotsin lapsuusmaisemista on Pappi lukkari talonpoika vakoojassa siirrytty 70-luvun aikuiseen Englantiin. Pysähtyneisyys, muutoksen mahdottomuus ja hiljainen epätoivo kalvavat myös John le Carrén kuuluisimman romaanin filmiversiossa.
Pappi lukkari on kuin takautuma 60 — 70 -lukujen laadukkaaseen, omaperäiseen ja vakavamieliseen angloamerikkalaiseen filmintekoon. Tuolloin ohjaajien aiheina oli usein valtarakenteiden tutkailu ja kriittisten salaliittoteorioiden muotoilu. Alfredsonin viitseliäs huolellisuus ja elokuvan palapelimuoto nostavat Pappi lukkarin nykyajan sukulaisfilmiksi vaikkapa Roman Polanskin parin vuoden takaisen poliittisen arvoitusjännärin Ghost Writer.
Aivan Pappi lukkarin lopussa Julio Iglesias virittää ilmoille ikivihreän ranskalaisen chansonin La Mer, jonka Olavi Virta lauloi Suomessa savikiekolle – ja Jenni Vartiainen äskettäin kotisivuilleen. Tässä La Mer kaikuu brittiagenttien joulujuhlissa. Laulun aikana John le Carrén klassikkokirjan sankarien ja konnien kohtalot ratkeavat silmiemme eteen aukeavana kuvasikermänä. Alfredson sijoittaa vakaan kaksituntisensa loppuun tarttuvan musavideon! George Smileyn avustajineen harjoittaman pitkällisen todisteiden keruun ja tiedustelupalveluun soluttautuneen kaksoisagentin väsymättömän jäljittämisen kärjistyksenä lopetus uppoaa kerronnalle antautuneeseen katsojaan kuin kuuma veitsi voihin.
Iglesias on ehkä outo lintu klassikkosävelmän tulkiksi. Laulaja ei ole koskaan ollut erityisen cool, mutta esitys sopii Pappi lukkarin ajankohtaan. Espanjalaissuosikki on levyttänyt La Meristä vain filmissä kuultavan version, joka löytyy Pariisin Olympian konsertista vuonna 1975 julkaistulta live-levyltä. Sävelmän aikana kankaalla nähtävien shokeeraavien kuvavalintojen vertauskuvallisuutta alleviivataan aika reippaasti. Mitä Pappi lukkari talonpoika vakoojasta sanotaankin, niin erityisen hienovarainen elokuva se ei kyllä ole.
Subtiilisuuden puute näkyy siinäkin, että George Smileyn uralle päätteeksi valittu dynaaminen käänne on lopetuksena melko amerikkalainen happy end romaaneista tutulle vakoilun maailman harmaalle eminenssille. Ehkä le Carré ei alun perin tarkoittanut ihan tällaista, näin ristiriidatonta tyydytystä ja voitonriemuista revanssia antisankarilleen?
Mutta loppukohtaus toimii silti ihan kybällä. Se nostaa koko siihenastisen tasaisesti kuljetetun elokuvan ilmaan — ja yleisön sen kanssa. Katsojat saavat verrattoman palkinnon seurattuaan herkeämättä le Carrén tarinan mutkikkaita, osin kryptisiä juonenkäänteitä, filmintekijäin 70-luvun epookin pikkutarkkaa luomista ja Gary Oldmanin hienovireistä näyttelijäntaidetta.
Päätösmusiikilla ja kokoavilla kuvilla Alfredson painottaa vakoojiensa rakkauselämää, George Smileyn kuin muidenkin, ja välillä sitä agenttien keskinäistäkin. Pappi lukkarin kuvavirrassa niin kyynel kuin luotikin jättää yhtä pysyvän vaikutuksen, mutta hienovaraiseksi tätäkään rinnastusta filmissä ei voi sanoa. Joskus vuoropuhelun tarjoama viitteellinen informaatio – kuten BBC:n tv-sarjaversiossa 1979 – toimii sittenkin paremmin henkilöiden suhteiden taustoittajana ja selittäjänä kuin Alfredsonin visuaalinen selitysmalli.
Pappi lukkari välttää toimintaa ja vetoaa katsojan hoksottimiin. Väkivaltaa on vähän, mutta iskevästi. Verkkainen eteneminen maksaa vaivan. Tomas Alfredson oli hyvä valinta vakoiluklassikon elokuvasovitukselle. Vielä parempi olisi voinut olla edellä mainittu Roman Polanski.
Pappi lukkarin tarinassa M16:n eli kutsumanimeltään Cirkuksen, Englannin ulkoisesta tiedustelusta vastaavan palvelun, ylimmälle huipulle soluttautunut myyrä on tehnyt tuhojaan Neuvostoliiton hyväksi jo vuosikymmenet. ”Sirkuksen” väistyvä johtaja, koodinimeltä Control, epäilee lähimpiä alaisiaan, johtoviisikkoa. Epäillyt nimetään vanhan lastenlorun mukaan. George Smileyn puoleen käännytään Controlin kuoltua, koska aktiivipalvelusta eläköitynyt George on ulkopuolisena sopivin tutkimaan juttua.
Pappi lukkari on ilo silmälle. Hoyte van Hoytema kuvaa näkymät harmaissa, syksyisen alakulon sävyissä. Uusversiossa jännityskohtaukset tapahtuvat usein päiväsaikaan, arkisuutta korostaen. Ajankuvan patina välittyy pukeutumisessa, hiuksissa, jopa Smileyn silmälasinpokissa. Televisiosarja näki kuitenkin enemmän vaivaa ja käytti enemmän le Carrén alkuperäistekstiä, jo pitemmän muotonsakin puolesta. John Irvinin tv-ohjauksessa vakoojien hämärähommat saivat tehonsa vuorokaudenaikojen ja kuvauspaikkojen virkistävästä vaihtelusta. Uusi elokuva on ilmeeltään yhtenäinen, mutta myös yksipuinen.
Gary Oldman selviytyy kaikella kunnialla. Erakko-Smileyn roolissa näyttelijä pidättelee ja vetäytyy sisäänsä. Suurin ulkoinen ele on horjahdus portaikossa, kun vanhenevan miehen sydän vielä kerran menee rakkaudesta syrjälleen. Koska filmin katsoja ei juuri saa tutustua Smileyn huikentelevaiseen vaimoon, Lady Anniin, kuin muiden vihjailevien puheiden kautta, Oldmanin reaktio saattaa tuntua perustelemattomalta. Sen ehkä ymmärtää vain sitä taustaa vasten, että on lukenut kirjat tai nähnyt BBC:n Smileystä tekemät kaksi tv-sarjaa.
Smileyn osa ei tuonut näyttelijälle Oscaria. Ehkä Oldman on liiankin läpitunkematon ja liikkumaton Smiley. Tulkinta ei kasva Alec Guinnessin Smileyn koskettavuuteen, pettävään pehmeyteen ja hahmon pohjimmaiseen taipumattomuuteen. (Sarjassa Smiley’s People henkilön luonteenpiirteisiin lisättiin kyllästyneisyyttä ja katkeruutta). Guinness on hienovaraisuuden, sen subtiiliuden henkilöitymä. Ne silmälasitkin Guinnessin Smiley ehti jo käyttää tv-sarjassa.
Cirkuksen johtoporukan henkilökuvissa Alfredsonin filmiversio jää jo kalkkiviivoilla. Näyttelijäin osaamisen puutteesta ei ole kyse. Controlina John Hurt loistaa niin kauan kuin tarinassa näkyy. (Hurt saa onneksi veroisensa roolin, kun vertaa miten tyhjän päälle Lars von Trier näyttelijän jätti Melancholiassa!). Toby Jonesin esittämä Percy Alleline on pahansisuinen, ylimielinen pikkumies. Hahmossa ei haise Michael Aldridgesta sarjassa huokunutta etuoikeutettua auktoriteettia.
Toby Esterhasena David Dencik joutuu hänkin elokuvassa turhan ahtaalle. Pappi lukkarissa ei yksinkertaisesti ole aikaa kehitellä roolia tarpeeksi (tai sitä ei osata käsikirjoittaa tai henkilöohjata). Bernard Heptonin Esterhase oli BBC:n sarjan valtteja. Kannattaa verrata esimerkiksi Heptonin ja Dencikin rinnakkaisia tapoja hypistellä Esterhasen pukua hahmon turhamaisen neuroottisuuden ilmaisemiseksi.
Kaikkein heikoimmalle joukossa jää yleensä monessa mielessä mittavan Ciaran Hindsin osa Roy Blandina. Tv-sarjassa Terence Rigby on unohtumaton rotjake – ja saa lisäksi eräät parhaista vuorosanoista. Hinds voi elokuvaversiossa vain kävellä portaissa ja viheltää hetken ajan iskelmää. Koska sen sävel on hetki sitten kuultu yksityiseksi tarkoitetun puhelinkeskustelun aikana, Blandin viattomanoloinen vihellys saa uhkaavan merkityksen. Mutta Alfredsonille riittää kumarrus tähän suuntaan. Aihelmaa ei mitenkään myöhemmin seurata tai syvennetä – mikä muutenkin on koko elokuvan ongelma: moni asia jää le Carrén romaanien sisällön runsauden johdosta elokuvassa vain heitoksi ja raapaisuksi. Useimmiten Cirkuksen jäsenet nähdään vain toistuvina, äänettöminä välikuvina kuin muistutuksena yleisölle, että joku tässä porukassa on se myyrä. Iso ongelma siinä on vain se, ettei katsoja saa petturiehdokkaista tarpeeksi tietoa välittääkseen paljoakaan lopputuloksesta.
Edellä sanottu pätee myös Colin Firthiin. Suurenmoinen brittinäyttelijä ja Oscar-tähti jää yllättävän värittömäksi Bill Haydonin herkkuroolissa. Britannian nykysuuruus ei tarjoa vastusta Ian Richardsonin suvereenille tyylittelylle sarjaversion Haydonina. Kummallisesti Alfredsonin elokuva pelleilee tuomalla Haydonin polkupyöränkin Cirkuksen päämajan tiloihin. Ian Richardson sai paljon enemmän tehoja pelkästä teekupista.
Myös Smileyn pitkä keskustelu Haydonin kanssa oli hurjempaa seurattavaa vanhemmassa Pappi lukkarin tulkinnassa. Tässä tyydytään sivistyneisiin latteuksiin. Nuorina niin läheisten Haydonin ja Prideaux´n kohtaamisiin Alfredson antaa kyllä tilaa. (Mutta eivätkö nuo pitkitetyt katseet tanssilattian yli ole lähellä kliseitä?) Televisioversio pidättäytyi tässä mielessä kainosti. Ehkä tv-tuotannon täytyi häveliäisyyssyistä vielä tuolloin tyytyä viitteellisyyteen, vihjauksiin ja sivulauseisiin? Silti jälkimmäisten vaikutus oli verrattomasti Alfredsonin suorasukaisuutta voimakkaampi. John Irvinille miesten kohtaamiseen riitti pari kuvaa, kun huolehdittiin, että ne olivat sitäkin tärkeämpiä.
Henkilöissä suurin poikkeama uudessa elokuvassa alkuperäiseen tarinaan verrattuna on kuitenkin Smileyn oikea käsi Peter Guillam. Michael Jayston teki televisiossa verrattoman osasuorituksen karhean miehekkäänä, lojaalina Guillamina. (Kerrotaan, että roolin perusteella Jaystonia jopa harkittiin James Bondiksi.) Lupaavasti tv- ja filmirooleissa esille päässyt Benedict Cumberbatch kärsii Bridget O’Connorin ja Peter Straughanin käsikirjoituksen oikusta. Suuremmitta spoilereitta sanottakoon, että aivan vääränlainen poliittinen korrektius muuttaa Guillamin le Carrén luomasta henkilöstä täysin, eikä edes filmin itsensä kannalta kovin uskottavasti tai onnistuneesti.
Kathy Burke ihastuttaa Smileyn vanhana, lemmenkipeänä apulaisena Connie Sachsina — eläkkeelle väkisin siirrettynä kruununraakkina hänkin. Burke ja Oldman sopivat toisilleen kuin hansikas käteen. Olihan Kathy Burke avainroolissa Oldmanin ainoassa – ja mestarillisessa – ohjaustyössä Nil by Mouth (1997), joka kertoi epäsuorasti Oldmanin omaa tarinaa alkoholistiperheestä. Burken ja Oldmanin yhteispeli pelastaa paljon jaksossa, jossa turvaudutaan hiukan helppoihin ratkaisuihin (paljastaviin valokuviin). Alfredson käyttää harmillisesti Sachsin opetustoimen taustana — kuvauksellisesti kulahtaneessa rappeutuneessa kartanossa — epäaidontuntuista ”vapautuneen” opiskelijanuorison lemmenleikkiä.
Tom Hardy onnistuu varsin hyvin Ricky Tarrina. Toki Hywell Bennettin tv-Ricky yllättäen rakastuvana naistenmiesvakoojana oli vankempaa tekoa, mutta Hardy herkistelee tulkintansa silti voiton puolelle. Sen sijaan se, että maan alla oleva kaikkien vainoama agentti piiloutuisi juuri Smileyn kotiin, tuntuu virheeltä.
BBC:llä oli vielä 70-80 –lukujen vaihteessa varaa olla tuijottamatta budjettia. Kun Sir Alec oli lupautunut pääosaan, sarjan tekijäin ”käytettävissä oli koko National Theatre”. Yksi hienoimpia kaappauksia sarjaan oli Ian Bannen epäonnisen agentti Jim Prideaux’n rooliin. Bannen tekee definitiivisen tulkinnan paljastetuksi tulevasta vakoojasta, joka joutuu ennenaikaiselle eläkkeelle salaisesta palvelusta ja päätyy maaseudulle poikakoulun lehtoriksi. Tv-versio voi tuhlailla aikaa Prideaux’n ulkomaantehtävän vaiheiden tarkkaan seuraamiseen aina rajanylityksestä kiinnijäämiseen. Prideaux’n tarina on Smileyn keskushenkilön ohella koko Pappi lukkarin kertomuksen selkäranka.
Mark Strong tekee Prideaux’na elokuvaversiossa sinänsä pätevää työtä. Usein koviksia ja konnia esittänyttä näyttelijää ei melkein tunnista itsekseen. Mutta taaskaan käsikirjoitus ja ohjaus eivät saa henkilöstä kaikkea irti. Miehen agenttikyvyistä annetaan koulutunnilla näyte luokkahuoneeseen takasta lentäneen pöllön nujertamisessa, harmi vain, että lintu näyttää digiefektiltä. Prideaux’n kohtaamiset yksinäisen Bill-pojan kanssa jäävät kehittelyä vaille. Toisin kuin tv-versiossa, jossa opettajan ja pojan yhteydellä, yhteisillä salaisuuksilla ja ulkopuolisuuden tunteilla oli merkitys. John Irvin antoi ohjaajana molempien hahmojen kasvaa ja löytää oma tilansa tarinassa.
Elokuvassa agentti Prideaux’n epäonninen ulkomaankeikka (tässä Unkariin, tv-versiossa Tsekkoslovakiaan) – koko jutun ydin — käydään läpi kaavamaisena ansana, jonkin Bondin tai Bournen esittelyjakson tyyliin. Jännityksen nostattamisesta ja vastapuolen möhläyksistä puuttuu jälleen sitä hienovaraisuutta, pahimpana esimerkkinä suurennuslasin alle joutuva tarjoilijan hikipisara, jossa on tempun makua. BBC:n versio luotti le Carrén tekstiin, ja sen parempi.
Vaikka moitin elokuvaversiota sen lukuisista synneistä, poikkeamista ja tilaisuuden käyttämättä jättämisistä, Pappi lukkari talonpoika vakoojaa voi suositella tässäkin muodossa. Alfredsonin filmi poikkeaa valtavirrasta edukseen ja säilyy tasokkaana, yleisöystävällisenä loppuun saakka.
Mikään monien jo hehkuttama täysosuma se ei le Carrén sovituksena kuitenkaan ole. BBC:n televisioversio on yhä niin realistisen tuntuinen, että se pakottaa ajattelemaan romaanin esikuvia tosielämästä: kaksoisagentti Kim Philbyä ja muita maansa myyneitä ”Cambridgen vitosia”. Kuten eräs ulkomainen blogisti jo kirjoitti: kun Tomas Alfredson joutuu pieteetillä pakertamaan kylmän sodan 70-luvun valkokankaalle uudelleen, John Irvin ja BBC:n filmiryhmä asuivat siellä.
Alberto Iglesias on tehnyt musiikkia moneen arvostettuun elokuvaan. Pappi lukkarin musiikissa ei ole mitään erityistä vikaa. On vain niin, että BBC:n Geoffrey Burgonilta sarjaan tilaamien sävellysten rinnalla (ah, se Nunc Dimittis!) melkein mikä tahansa filmimusiikki kalpenee.
Pappi vai lukkari? Molempi parempi. Ehkä tv-versio ja Alec Guinnesin tulkinta George Smileystä kannattaa, jos mahdollista, katsoa vasta uuden elokuvan jälkeen. BBC:n Tinker, Tailor, Soldier, Spy löytyy sekin DVD-Oppaasta arvioituna. Tuplalevyä on verkkokaupoista saanut alle kympillä, postikuluineen. (HB)