Kes­ken 120 vuo­den ava­ruus­mat­kan yk­sin heräävä me­kaa­nik­ko (Ch­ris Pratt) yrittää löytää tolk­kua se­littämättö­miin ta­pah­tu­miin. 5000 mat­kus­ta­jan luk­sus­luo­kan täh­ti­ris­tei­lijällä mies on nenä­tys­ten sy­vien ky­sy­mys­ten kans­sa, eikä näistä vähäi­sin — tai millään muo­toa vii­mei­nen — ole pitäi­sikö prin­ses­sa ruu­su­nen (Jen­ni­fer Law­ren­ce) herättää ka­ve­rik­si, ja mitä tämä tästä tem­pauk­ses­ta oli­si mieltä.

Ker­ron­nal­taan my­kistävän ri­kas ja kään­teissään suo­ras­taan ihas­tut­ta­van su­la­va tie­teisjännä­ri on enemmän kuin tyy­pil­li­nen yh­den aja­tuk­sen gen­re­seik­kai­lu. Di­lem­mat seu­raa­vat toi­nen tois­taan kuin haas­teet Matt Da­mo­nia elo­ku­vas­sa "Yk­sin Mars­sis­sa", mut­ta fi­lo­so­fia ja elämän­ja­no ot­ta­vat vielä tätä­kin ko­ros­te­tum­min spek­taak­ke­lin ja tu­hon si­jan. Fan­tas­ti­nen aja­tus­leik­ki mais­tuu ker­ron­nan ja ku­vas­ton nyans­se­jaan myö­ten lop­puun as­ti hio­tul­ta, mut­ta ei val­miik­si mie­ti­tyltä. Tämä jos mikä on saa­vu­tus, ja mitä otol­li­sin lähtö­koh­ta elo­ku­van mit­tai­seen ir­tiot­toon ar­jes­ta.

Au­dio­vi­suaa­li­ses­ti kieh­to­va elo­ku­va ka­na­voi Alie­nia ja 2001:tä, mut­ta kääntää lai­nat vain us­kot­ta­vak­si näyttämök­si. To­del­li­nen draa­ma syn­tyy ih­mis­ten va­lin­nois­ta ja ede­sot­ta­muk­sis­ta, joi­den pyör­teissä maail­man­kaik­keus­kin tun­tuu tai­pu­van koh­ta­lon amo­rik­si. Tätä lä­hemmäs ro­mant­tis­ta draa­maa ei sci­fi-gen­ressä ole ehkä aiem­min pääs­ty, eikä lop­pu­tu­los ole yhtään vä­hempää kuin kou­kut­ta­va tut­kiel­ma ih­mi­sistä poik­keuk­sel­li­ses­sa ti­lan­tees­sa.

Maail­mal­la elo­ku­va on saa­nut yllättävän kes­kin­ker­tai­sia ja jo­pa huo­no­ja ar­vos­te­lui­ta. On to­ki tot­ta, että tie­teis­fik­tio toi­mii tällä ker­taa "vain" draa­man ka­ta­lyyt­tinä ja että hah­moil­le ei ah­de­ta pit­kiä taus­ta­ta­ri­noi­ta, mut­ta kaik­ki tämä toi­mii vir­kistäväs­ti. Matt Da­mon rat­koi jo ava­ruu­des­sa sel­viä­mi­sen in­sinöö­rion­gel­mat, Sand­ra Bul­lock uis­ken­te­li hän­kin ta­kai­sin pai­no­voi­man pa­riin ja psyyk­keen sekä te­koä­lyn ra­jo­ja on koe­tel­tu mon­ta ker­taa sit­ten 2001:n, jos­sa taus­ta­ta­ri­naan ai­na­kin suh­tau­dut­tiin pe­rus­teel­li­ses­ti. Tässä kes­kiössä on kak­si eri sfää­reistä tu­le­vaa ta­vis­ta ja heidän va­lin­tan­sa tässä het­kessä, eivät hi­la­vit­kut­ti­met tai ket­ju­reak­tioi­den estä­mi­nen. Hei­koim­mil­laan elo­ku­va on­kin luo­des­saan gen­ren vaa­ti­maa tek­nissä­vyt­teistä lop­pu­konf­lik­tia, mut­ta no­vel­li­mai­se­na tie­teis­tut­kiel­ma­na tämä on tuo­re ja vai­vat­to­man ve­toa­va ta­paus.

Ko­ko­nai­suus on upea trip­pi, jol­la on sekä ky­ky ylittää ko­ti­kat­so­mon su­ku­puo­li­ra­jat, että är­syttää mo­lem­pia puo­lia ole­mat­ta sen enempää puh­das­ta sci­fiä kuin ro­mant­tis­ta hat­ta­raa­kaan.