Kah­des­sa ajas­sa ete­nevä ta­ri­na jour­na­lis­tis­ta (Fe­li­ci­ty Huff­man), jo­ka kai­ve­lee vuo­si­kym­me­niä van­haa kol­miod­raa­maa. Mo­der­nin päivän Eng­lan­ti ja 60-lu­vun Ri­vie­ra lo­mit­tu­vat uni­sek­si dek­ka­rik­si, jo­ka mais­tuu ben­sas­sa kas­te­tul­ta har­le­kii­ni­no­vel­lil­ta. Tu­li­ti­kut ovat kui­ten­kin huk­ku­neet jo­hon­kin.

Ta­ri­na ja kuo­si ovat koh­dil­laan, mut­ta sekä roo­li­suo­ri­tuk­set että au­dio­vi­suaa­li­nen kuo­si jäävät har­mil­li­sen va­nut­tu­neik­si. Tun­teis­ta puut­tuu pa­lo ja ta­pah­tu­mil­ta us­kot­ta­vuus, mut­ta har­mit­to­ma­na peh­mo-Hitch­coc­ki­na tämä on aut­ta­van viih­dyttävä.

Fe­li­ci­ty Huff­man on tu­tun hyvä epä­ta­val­li­ses­sa si­vuo­sas­saan, mut­ta muu­toin näyt­te­lijä­va­lin­nat töksähtävät. Tun­nel­ma on ko­meas­ta pe­rio­di­pa­ti­nas­ta ja mo­der­nis­ta ro­soi­suu­des­ta huo­li­mat­ta va­nut­tu­nut. Ko­ko­nai­suus tun­tuu nä­tiltä ajan­tap­po­veh­keeltä, jon­ka tek­ni­nen kuo­si ei ai­van ole tehtä­viensä ta­sal­la vaik­ka sisältö on­kin an­tau­muk­sel­la maa­lat­tua.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Jo­jo Moye­sin sa­man­ni­mi­seen ro­maa­niin (2012).