Pohjois-Amerikasta on lukuisten vitsausten, tulipalojen, tulvien ja ravinnosta käydyn sodan jälkeen tullut diktatuuri nimeltä Panem.
Pohjois-Amerikasta on lukuisten vitsausten, tulipalojen, tulvien ja ravinnosta käydyn sodan jälkeen tullut diktatuuri nimeltä Panem. Hajonneista osavaltioista muodostettiin valtaa pitävä Capitol ja sitä ympäröivät kaksitoista vyöhykettä. Se kolmastoista tuhottiin rangaistukseksi kapinayrityksestä. Capitol pitää Panemia kurissa vuotuisella Nälkäpelillä, joka tarjoaa suoran tv-lähetyksen sirkushuvia ja toimii samalla varoituksena vapautta haikaileville. Nälkäpelissä eri vyöhykkeiltä valitut nuoret, 16 vuotta täyttäneet tytöt ja pojat, taistelevat kuolemaan saakka, kunnes jäljellä on vain yksi juhlittu voittaja.
Amerikoissa Nälkäpelillä oli kaikkien aikojen menestyksekkäin ensi-iltaviikonloppu. Sellainen listamenestys on erityisen tärkeää filmeille, jotka ovat enemmän ilmiöitä kuin elokuvia. Elokuvan ennakkosuosio rakentuu Suzanne Collinsin kirjajulkaisujen varaan. Siihen nähden on yllätys, miten väljähtyneeltä Nälkäpeli filmatisointina tuntuu. Gary Ross ohjaajana pohjustaa Collinsin teosten ideaperustan luetteloksi hutaisten kuin tv-sarjassa. Nälkäpelillä on kiire toimintakohtauksiin, varsinaisen pihvin pariin. Persoonalliset painotukset jätetään jo suomennetunkin kirjasuosikin kansien väliin.
Filmiversion pelastaa sukupolvensa kiinnostavimpiin näyttelijöihin kuuluva Jennifer Lawrence. Katniss Everdeeninä hän kannattelee Nälkäpeliä tehtävästä toiseen. Katniss on hiljainen sankaritar, ylvään omavarainen ja herkän haavoittuva kuin viidakon selviytymiskamppailuun siirretty Lisbeth Salander. Karismahahmon ylivoimaisuus korostaa tarinan muiden alueiden heikkouksia ja pienentää myös muiden henkilöiden panosta.
Miespuoliset kumppanit Peeta (Josh Hutcherson) ja Gale (Liam Hemsworth) ovat jo kalkkiviivoilla ihan eri liigaa – jollei aivan eri vyöhykettä – kuin kaunis, älykäs ja sisäistä voimaa uhkuva nuori nainen. Katniss säilyttää naisellisuutensa niin kisassa kuin sen ulkopuolella, mutta Nälkäpelin miehet jätetään seksittöminä lehdellä soittelemaan. Hemsworth voi Galena vain ponnettomasti haikailla metsävaellustoverinsa perään. Sympaattisen Hutchersonin orastavan karisman puvustus ja maskeeraus peittävät tekemällä Peetasta androgyynisen trendipetterin. Lawrencen sensuaalinen hehku ja Hutchersonin laimeus tekevät Katnissista ja Peetasta parittomat kaverukset. Loppupuolen viittaus Romeon ja Julian ikirakkauteen edellyttäisi hahmoilta enemmän keskinäistä kemiaa, säpinää ja sykettä. Tällaisenaan elokuvasarjalla on vielä matkaa siihen odotettuun utopiaan, jossa pikku Piitut, Peetut ja Kisskissit voisivat kirmailla vapautetun Panemin idylliksi muutetuilla vyöhykkeillä.
Meikeillä ja vaatteilla on Nälkäpelissä väliä. Capitolin degeneraatio tuodaan esiin seksittömien kilpailujuontajien ja kisatuomarien kimaltelevilla asuilla ja luonnottomiksi värjätyillä hiuksilla. Mikä toimii kirjoitettuna, ei aina tee samaa vaikutusta kuvattuna. Osaavat näyttelijät Stanley Tucci, Elisabeth Banks ja Wes Bentley jäävät Capitolin riistäjien rooleissaan vaatehenkareiksi ja kirkuviksi somisteiksi steriileihin tv-show-lavasteisiin.
Collinsin romaanista saattaa hyvinkin löytyä tositelevision ja viidentoista minuutin idolitähteyden kritiikkiä. Filmiversiossa se hautautuu hittikaavan alle, jos sellaiseen on edes pyritty. Nälkäpeli on varma pala televisioviihteen BB-taloihin ja pudotus- ja selviytymiskisoihin totutetulle massayleisölle. Seikkailuaineksesta ei saada paljonkaan irti. Yllätyskäänteet ja loppukamppailukin toteutetaan innottomasti kuin keskitason tv-sarjan pilotissa. Nälkäpelissä Katnissin ja Peetan kilpailijat ovat pahvikuvia, pelkkää valmiiksi asetettujen ansojen ruokaa. Pienenä poikkeuksena vain avulias keskenkasvuinen tyttö, joka kuitenkin sympatiat saatuaan uhrataan hänkin. Persoonallisuutta peliin laittavat pääosien ohella vain Donald Sutherlandin ja Woody Harrelsonin kaltaisista veteraaneista, jotka pärjäävät kovalla rutiinillaan. Sutherland on Capitolissa naruja vetelevä kyyninen hallitsija, Harrelson idealistisuutensa menettänyt entinen nälkäpelin voittaja, joka toimii Katnissin ja Peetan valmentajana.
Tarinassa on jälkiä japanilaisesta Battle Royalesta (2000), jossa koululaiset taistelivat keskenään. Idea ihmismetsästyksestä – ja saaliista, joka kukistaa metsästäjän – on tuttu jo varhaisesta äänifilmistä, Zaroffin koirista (The Most Dangerous Game, 1932). Siinäkin jousipyssy oli keskeinen ase ja sekin huipentui verikoirien saaliinajoon. Zaroffin koirat vain olivat luomua, Nälkäpelissä digitaalipetoja. Panemin valvottu, kielipeleillä ja rautasaappailla hallittu yhteiskunta peilaa väsähtäneesti Orwellin 1984-klassikkoa. Kulissimaisuus, keinomaailma ja viihdytykseksi luotu fiktio muistetaan Truman Show’sta (1998) – miksei myös Ihmemaa Ozista (1939).
Kumouksellinen aines jää Nälkäpelissä takautumien (muistot 12. vyöhykkeen kaivosonnettomuudesta) ja yksittäisten mellakoiden (hetkessä kukistettu kapina) varaan, eikä ohjaaja Ross pääse ainakaan ensiosassa pieniä viitteitä pitemmälle. Elokuvan alussa nuorten aitaaminen suljettuun tilaan Nälkäpelin arpomista varten ei niinkään tuo mieleen Harry Potterin velhokoulun lajitteluhattua kuin lukuisista elokuvista tutut keskitysleiritunnelmat. Toisin kuin vaikkapa onnistunut X-Men –elokuvasarja, Nälkäpeli ei pysty perustelemaan käyttämäänsä rankkaa tematiikkaa.
Vastaavasti itse viidakkopeli tuntuu osin itsetarkoitukselliselta kidutusviihteeltä, osin yhdentekevältä, mekaaniselta ja tarpeettomasti pitkitetyltä juonen esivaiheelta. Nälkäpelin ensiosa satsaa vain nuorten puuduttavaan kujanjuoksuun, kun fiksumpi katsoja odottaisi jo merkkejä Panemin keväästä, vyöhykkeiden kasvavasta tyytymättömyydestä, kapinasta, kuohunnasta ja kumouksesta, jonka seurauksena Capitol olisi kaputt.
Nälkäpeli-elokuvan jännitysmomentteja suitsee tietoisuus laskelmoidusta fiktionrakennuksesta jo valmiin fantasian sisään. Kokonaisuutta hajottavat vielä sattumanvaraiset, nolostuttavatkin efektit, kuten haavoittuneiden ihmepelastukset lääkkeillä. Elokuvan sijaan Nälkäpelistä tulee videopeli, jossa kaikki on mahdollista, mutta mikään ei kovin ihmeellistä. Kaiken huipuksi sääntöjä voidaan tarinassa kesken kaiken muuttaa. Se on jo epäreilua fiktioon eläytyvää kohtaan. (HB)