“­Hei­va­taan lam­paat, pi­detään vuo­het.”

Vä­ki­val­lan vi­hol­li­sen al­ku­peräi­sen luo­jan Brian Gar­fiel­din ro­maa­niin Gun­down (1971) pe­rus­tu­va län­ne­ne­lo­ku­va ei ol­lut suu­ri me­nes­tys ai­ka­naan, kos­ka se keit­ti ko­koon ai­ka­moi­sen kli­see­so­pan. Ny­kypäivänä tätä to­sin kat­soo koh­ta­lai­sen in­nois­saan, vi­koi­neen ja vir­hei­neen­kin.

Yu­man van­ki­laan 1800-lu­vun vii­mei­sinä vuo­si­na jou­tu­neet ri­kol­li­set pää­sevät kar­kuun ja huo­maa­vat maail­man muut­tu­neen. Sähköttä­mi­nen on siir­tymässä pu­he­lin­lii­ken­tee­seen ja au­tot ovat syrjäyttämässä he­vo­sen mie­lui­sim­pa­na kul­kuvä­li­neenä. Mut­ta mie­hen mie­li ja mie­hen tar­ve kos­taa eivät ole muut­tu­neet min­nekään.

Ja­mes Co­burn on puo­li­ve­ri­nen kos­ta­ja, ja Charl­ton Hes­ton puo­les­taan teon suun­ni­tel­tu koh­de. Edel­li­nen oli vuo­si­kau­sia van­ki­las­sa ja toi­nen eläk­keellä: kum­man toi­min­ta­ky­ky on säi­ly­nyt pa­rem­min? Se ei lie­ne spoi­laa, jos ar­vaa, että hän pys­tyy mie­hen työhön pa­rem­min, jo­ka kor­ja­si näyt­te­lijänä isom­man she­kin. To­sin Hes­ton te­kee yh­den uran­sa huo­noim­mis­ta roo­leis­ta, kun Co­burn yltää li­ki par­haim­paan­sa.

Jo pa­kol­lis­ten ta­pet­ta­vien roo­li­ni­met is­kivät ajan her­moon: Shi­raz, Weed, Shel­by ja Gant. Ai­ka­lais­kat­so­jia ko­sis­kel­tiin Hes­to­nin kom­men­til­la, jon­ka mu­kaan tuk­kaa ei kan­na­ta lei­ka­ta ly­hyek­si, kos­ka se läm­mittää tal­vel­la ja suo­jaa nis­kaa au­rin­gol­ta kesällä.

Myön­tei­sellä mie­lellä tämän kat­soin, vaik­ka ai­ka­mois­ta la­ji­tyy­pin mat­kin­taa tämä edus­taa Leo­nes­ta ai­na Pec­kin­pa­hiin. Her­moa nyp­pi to­sis­saan oi­keas­taan vain al­ku­puo­len ju­naan­nou­su­koh­taus. Oli­pa sa­ta vuot­ta sit­ten hyvä­kun­toi­sia ja not­kei­ta van­ke­ja! Lai­no­ja ja viit­tauk­sia riittä El Ci­distä Tuk­hol­ma-synd­roo­maan.

Toi­saal­ta ker­ran­kin Hom­burg-ha­tun mer­ki­tyk­sestä län­nen tär­keimpänä asus­tee­na Stet­so­nin si­jaan vä­hintään­kin vih­jais­taan.

E­lo­ku­va on ol­lut jol­ti­sen­kin pan­nas­sa, luul­ta­vas­ti ai­koi­naan raa­dol­li­sek­si koe­tun rais­kaus­koh­tauk­sen­sa ta­kia. Nyt­tem­min tämä epi­so­di on yk­si elo­ku­van on­nis­tu­neim­mis­ta ja oma­peräi­sim­mistä, sillä kuo­le­ma on kui­ten­kin pa­hem­pi vaih­toeh­to. Tämän ymmärtää kai­ken lisäk­si uh­rin poi­kaystävä, jon­ka roo­lin hoi­taa tyy­likkääs­ti Ro­bert Mitc­hu­min poi­ka Ch­ris­top­her.