Ko­mea to­si­ta­ri­na NA­SA:n var­jois­sa ko­vaa päivää pais­ki­neis­ta mus­tis­ta nai­sis­ta, joi­ta ro­tue­rot­te­luun tot­tu­nut 60-lu­vun alun yh­teis­kun­ta ei juu­ri no­tee­ran­nut. Ma­te­maa­tik­koi­na ja lo­pul­ta myös tie­to­ko­neen ope­raat­to­rei­na toi­mi­nei­den nais­ten pa­nos oli kui­ten­kin mer­kittävä, el­lei suo­ras­taan rat­kai­se­va, ava­ruu­soh­jel­man py­ris­tel­lessä epäon­nis­tu­neis­ta ko­keis­ta koh­ti John Glen­nin ava­ruus­len­toa.

Läm­min­hen­ki­nen draa­ma luo upeas­ti elävän sii­vun pe­rio­dielämää his­to­rial­lis­ten ta­pah­tu­mien al­la. Kol­men nai­sen, Kat­he­ri­ne Gob­len (Ta­ra­ji P. Hen­son), Do­rort­hy Vaug­ha­nin (Oc­ta­via Spen­cer) ja Ma­ry Jack­so­nin (Ja­nel­le Mo­nae), kaut­ta ta­pah­tu­mia avaa­va elo­ku­va va­kuut­taa niin draa­ma­na kuin puo­li­va­ka­va­na his­to­rian­kir­joi­tuk­se­na. Elo­ku­van sa­no­ma on se­kin vas­taan­sa­no­mat­to­man ins­pi­roi­va ope­tus työn­teon ja pe­rik­sian­ta­mat­to­muu­den pal­kit­se­mi­ses­ta.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Mar­got Lee Shet­ter­lyn sa­man­ni­mi­seen kir­jaan, jo­ka puo­les­taan pe­rus­tui to­si­ta­ri­naan. Elo­ku­vas­sa ta­pah­tu­mia on luon­nol­li­ses­ti tii­vis­tet­ty ja hah­mo­ja yh­dis­tet­ty, sa­mal­la joi­ta­kin ro­tu­syr­jinnän ele­ment­tejä ko­ros­taen. To­del­li­suu­des­sa mm. Do­rort­hy Vaug­han oli ylen­net­ty esi­me­hek­si jo 1949, Ma­ry Jack­son ei jou­tu­nut ha­ke­maan opis­ke­lu­lu­paa tuo­miois­tui­mel­ta ja Kat­he­ri­ne Gob­le käyt­ti alus­ta as­ti omal­la lu­val­laan val­kois­ten wc-ti­lo­ja eikä juos­sut päi­vittäin kam­puk­sen toi­sel­le puo­len ves­saan ku­ten elo­ku­va esittää. Elo­ku­van dram­maat­ti­sim­piin koh­tauk­siin kuu­lu­vat wc-kyl­tin rik­ko­mi­nen ja Kat­he­ri­nen pää­sy val­vo­moon lo­pus­sa ovat ne­kin kä­si­kir­joit­ta­jien lisäyk­siä.

His­to­rial­li­sis­ta va­pauk­sis­ta huo­li­mat­ta ta­ri­nan hen­ki tun­tuu ole­van hy­vin to­tuu­den­mu­kai­nen ja ko­ko­nai­suus toi­mii ko­meas­ti myös draa­man kei­noin. Elo­ku­vaa on kri­ti­soi­tu val­koi­sen mie­hen, Ke­vin Cost­ne­rin, nos­ta­mi­ses­ta mus­tan nais­kol­mi­kon pe­las­ta­jak­si, mut­ta tämä kri­tiik­ki tun­tuu ko­vin vä­rit­ty­neeltä ja pe­rus­teet­to­mal­ta. Kir­jai­li­ja it­se tun­tuu pitävän lop­pu­tu­los­ta on­nis­tu­nee­na, ja har­mit­te­lee ai­noas­taan hie­man saa­vu­tus­ten kes­kit­ty­mistä kol­men nai­sen har­teil­le kun to­del­li­suu­des­sa ky­se oli en­nem­min­kin 300 ih­mi­sen työn tu­lok­ses­ta.