Puoliverisen prinssin alussa Lontoon sillat sortuvat, Viistokujan korttelissa palaa ja Voldemortin lähettiläät lentävät halki ilman.
Puoliverisen prinssin alussa Lontoon sillat sortuvat, Viistokujan korttelissa palaa ja Voldemortin lähettiläät lentävät halki ilman. Ei kai Harry Potteriin haeta mallia supersankarielokuvien ylettömistä tehosteista? Huoli on turha, sillä kohta elokuva palaa totutuille urille, liiankin tutusti.
Kaava on aina sama. Kouluvuosi alkaa, King’s Crossin juna lähtee justiinsa, uusi opettaja saapuu, talonmies Voro väijyy käytävillä, Weasleyn kaksoset tekevät kepposiaan ja välillä kipaistaan taikajuomatunneille.
Uhkia toki on ilmassa ja Draco Malfoyn blondi frisyyri kuultaa paljastavasti pimeinä öinä koulun käytävillä. Silti Puoliverisestä prinssistä puuttuu kerronnan etukeno, jännite ja veto.
Kuudenteen Potteriin ummikkokatsoja eksyy. Mutta jos vähänkin on kirjasarjaan tutustunut tai fantasian aiempia elokuvaversioita nähnyt, on Tylypahkan tyly tilanne säilynyt muistissa. Mitä tahansa voisi tapahtua, mutta Puoliverisessa prinssissä on seisovaa vettä muuallakin kuin hirnyrkkiluolassa.
Koulun holvistot ja vessat, Viistokujan kapeikot ja Weasleyn kodin kerrokset on moneen kertaan koluttu. Eikä ohjaaja David Yatesin tukena nähdä Potterin hyviä vihollisia, sellaisia kuin Voldemort, Lucius Malfoy, tai Merlinin parta paratkoon, edes Dudley Dursley! Bellatrix Lestrange tai Fenrir Harmaaselkä kyllä vilahtavat, mutta vaikutusta tekemättä. Huonoine valintoineen nuori Dracokin kehittyy surulliseksi hahmoksi. Takautumat Tom Valedroon (Frank Dillane) ovat pahaenteisyydessään kyllä tehokkaita.
Ihailtavaa on veteraanien Maggie Smithin, Michael Gambonin ja Jim Broadbentin levollinen varmuus ja se kuinka hienopiirteisesti McGarmivan, Dumbledoren ja professori Kuhnusarvion luonteet piirretään.
Puoliverinen prinssi on yllättävän aistillinen elokuva. Vähän väliä istutaan Kolmessa luudanvarressa ryystämässä nuorisollekin maistuvaa kermakaljaa. Eivätkä päät höyryä pelkistä haaveista, vaan psykedeelisistä nautintoaineista. Sitten Parfyymi-elokuvan ei rohtojen huuma ole juovuttanut näin paljon sakkia. Tylypahkan tytöt innostuvat lemmen- ja Harry onnenjuomista. Ron on kestovirneessä kautta elokuvan, kun teini ensin nauttii rakkauden rohtoa ja sitten Harryn lumelääkettä. Viimein Ron tuupertuu rehtorille tarkoitettuihin tainnutustippoihin.
Olisin odottanut, että J.K. Rowlingin kertomuksessa Harryn ja Hermionen välille kehittyisi jonkinlaista kirkujojonkauppaa. Elokuvan kannalta onkin harmi, ettei Harryn ja Ginnyn välinen vetovoima pure katsojaan, vaikka velhopoika alussa kaihoisasti kurkkiikin Weasleyn perheen ikkunan takana nähdäkseen vilahduksen Ronin varttuneesta pikkusiskosta.
Kukaan tuskin lukee Potteria tai katsoo sitä romanttisena rakkaustarinana, mutta elokuvalemmen tulisi olla tähtiin kirjoitettu, eivätkä Puoliverisen prinssin styylaavat parit oikein vakuuta. Ensilemmen leimahdukset onnistuivat paremmin Mike Newellin ohjaamassa neljännessä Potterissa Liekehtivä pikari. Newell myös kiinnitti Harryn, Hermionen ja Ronin yhteen vahvoin ystävyyden sitein niin, että elokuvatarina pyöri hauskan ja inhimillisen tehotiimin ympärillä, eivätkä nuoret olleet vain tahdottomia nappuloita itseään suuremmassa tarinassa.
Seikkailuna Puoliverinen häviää myös Yatesin edelliselle, tiiviille ja yhtenäiselle Feeniksin killalle sekä Alfonso Cuaronin ohjaamalle huimalle Azkabanin vangille.
Parhaimmillaan Puoliverinen prinssi antaa Kalkarokselle mahdollisuuden nousta valokeilaan. Ja kunniapaikan Severus onkin tarinassa ansainnut. Alan Rickmanin nautittavan maneerisella narinalla esittämä ja kulissit ympäriltään ahmiva mahtihahmo on koko Potter-saagan unohtumattomin luomus. Arvoituksellisessa kaksinaamaisuudessaan Kalkaros pitää jännitystä yllä. Onko konkkanokka kunnioitettava konna vai traaginen sankari?
Puoliverinen on kirjoista ensimmäinen, jota en ole lukenut. Siksikö elokuva vaikuttaa satunnaisten lisäysten sarjalta suureen kertomukseen, pitkältä hengenvedolta ennen loppuhuipennusta? Voldemortin yritykset saada Dumbledore hengiltä tussahtavat nolosti kerran toisensa jälkeen. Vasta kun Tylypahkan rehtori joutuu Dracon ja Bellatrixin väijytykseen, on Kalkaroksen astuttava ratkaiseva askel, ja juoni nytkähtää rajusti eteenpäin.
Loppujakso onkin hieno Nicholas Hooperin säveliä myöten. Puolustajien yhteinen ele, taikasauvojen uhmakas nosto, näyttäisi hetkiseksi karkottavan Voldemortin varjon Tylypahkan yltä. (HB)
Lisäyksen vuoksi: kuinka alkuperäisen romaanin hykerryttävin kohta, alku jästien pääministerin tykönä Downing Street 10:ssä on jätetty tyystin pois koko elokuvasta. Se olisi ollut se tarpeellinen kohokohta, joista parhaat potterit muistetaan. Kun lentävää Angliaa ei voi olla joka jaksossa. (PS)
Laadukas kuva ja ääni. Kahdella levyllä. Kokonaisuutta kuitenkin pilaavat kohtuuttomalla tavalla mustien pintojen sinistymät, joista kärsitään ajoittain. Ekstroissa 103 min. dokumentit ja 7 min. poistettuja kohtauksia. (PS)