Entistä hurjempana ja sotaisampanakin Taru sormusten herrasta täydentyy loistavasti myyttiseksi retkeksi, johon nykykatsojalla on ainutlaatuinen osallistumisen mahdollisuus.
Entistä hurjempana ja sotaisampanakin Taru sormusten herrasta täydentyy loistavasti myyttiseksi retkeksi, johon nykykatsojalla on ainutlaatuinen osallistumisen mahdollisuus. Rankka, voimia verottava mutta myös palkitseva reissu on paras elokuvallinen kehitysriitti juuri nuorisolle. Ikään katsomattakin Peter Jacksonin sarja lyö läpi, laajemmin kuin Suomessa koskaan, tavan katsoa filmiä kollektiivisena kokemuksena.
Maailman ensi-ilta puolenyön aikaan ei vielä tuonut Rexiin sellaista yleisömäärää, että jonottaessa olisi ehtinyt koko Tolkienin trilogiaa lukea. Silti sali täyttyi hyvissä ajoin ja moni jäi rannalle ruikuttamaan, kun Howard Shoren tutut teemat saattelivat päätösosan valkokankaalle.
Ohjaajan taikakone yskähteli katkonaisessa Kahdessa tornissa, mutta Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu on taas Sormuksen ritarien tapaan täysveristä filmikerrontaa. Sarjasta tulee kestävä klassikko, jonka uudet sukupolvet voivat löytää samaan tapaan kuin 50-luvun lukeva yleisö alkuperäisen tarun. Saatteli sormusta sitten kirjoissa tai filmin parissa, matkan kokeneet suhtautuvat ensikertalaisiin haikeuden ja kateuden sekaisin tuntein: Voi teitä viattomia onnellisia!
Sormuksen ritarit oli värikäs ja leikkivä fantasian kaleidoskooppi, Kaksi tornia risteilevien seikkailupolkujen teemapuisto. Niihin verrattuna Kuninkaan paluu on tragedia, saagan synkin episodi, epätoivon ja pelon täyttämä ilmestyskirja. Päätösosassa kohdataan kuolemaa, petoksia, ahneutta ja hulluntöitä.
Sota vyöryy raskaana, peräänantamattomana paineena kaikilla rintamilla. Jackson ei kuitenkaan puuduta katsojaa, sillä yli kolmituntisessa elokuvassa on aikaa laventaa ja taustoittaa. Alkuun näemme jopa Klonkun hobittiajat ja näyttelijä Andy Kerkisin harvinaista luomutulkintaa. Loppukronikka esittelee kuvaelmin rauhanajan tapahtumia, paluuta Kontuun ennen kuin laivat lähtevät Satamista.
Taisteluihin on kehitelty uutta ällisteltävää. Olifanttihyökkäys on ylivertainen taidonnäyte, jossa Jackson valjastaa digi-ihmeet kerronnan hevosiksi. Mielikuvitus puhaltaa ideoihin hengen ja tekniikka antaa siivet. Jos joukkojen ryhmitykset aiemmin toivat mieleen Eisensteinin Aleksanteri Nevskin, sotatanner muistuttaa nyt Kurosawan shakesperiaanisia näkyjä isännättömine hevosineen. Eikä hidasteisista kohtauksista kaukana ole Tarkovskin Andrei Rublevinkaan pimeä keskiaika. Jacksoninkin elokuvaa kansoittavat sivustakatsojat, Kristus-hahmoiset sijaiskärsijät ja pienet, ihmeisiin yltävät ihmiset.
Paatoksellisimmin ylevää varhaisvenäläistä koulukuntaa edustaa kiipeily Tuomiovuorella. Verevissä kuvissa Sean Astinin Sam kohoaa isäntänsä varjosta suurenmoiseksi vastunkantajaksi. Samalla Elijah Woodin passiivisuus saa oikeutuksen. Tulivuoren kuumissa roihuissa hippiäinen karaistuu ja pintakoreus saa syvyyttä, Caravaggion maalausten varjoisaa valoa ja Michelangelon veistoksellisuutta.
Entä naiset? Galadriel ja Arwen jäävät nytkin koristeiksi, mutta onhan toki ohittamaton Lukitar! Ja kauempaa näyttäisi kuin designerit olisivat kruunanneet Sauronin fallisen tornin kovin naisellisella ”silmällä”. Onneksi Theodenin tytär Eowyn antaa taistelun ratkaisevan iskun. Miranda Otto taistelee roolissa voittoon Aragornin rinnalla, vaikka haaveet yhteiselosta hupenevat.
Kirjan lukenut yllättyy Kuninkaan paluun ratkaisuista, mutta Jackson onkin uskollisempi Tolkienin hengelle kuin kirjaimelle. Mahtisormuksen sulaessa elementteihin, käsi tarttuu taas ystävän käteen matkan alkuvaiheen peilikuvana. Valtaisan myrskynsä silmässä Jackson ei hetkeksikään unohda tarun sydäntä, pieniä hobittejaan. Version suurin saavutus on se, miten kertoja saa meidät rakastamaan näitä pikkumiehiä, jotka niin rakastavat toisiaan.
Kuninkaan paluu on filmivuoden aatelia. Ohjaajana Jacksonin vanhanaikaiset hyveet peittoavat mennen tullen vaikkapa Tarantinon Kill Bill I:n eltaantuneen postmodernismin muodollisen pätevyyden. (HB)