Lampaansyöjät oli kaikkien elokuvakerhojen kasvattien ja kulttuurieliitin mielestä pahinta, mitä elävän kuvan alalla tarjottiin Suomessa 1972.
Lampaansyöjät oli kaikkien elokuvakerhojen kasvattien ja kulttuurieliitin mielestä pahinta, mitä elävän kuvan alalla tarjottiin Suomessa 1972. Varsinkin kun se oli niin suosittu.
Toinen suuri virhe oli, että Veikko Huoviseen romaaniin (1970) perustuvan matkaelokuvan sankaripari, Sepe ja Valtteri, olivat ilmiselvää keskiluokkaa, joka ajaa valkoista Saab 99:ä. Aikansa vasemmistolainen intelligentsia ei voinut tätä sulattaa. Kaksitahtinen ysikutonen vielä olisi menetellyt.
Loppujen lopuksi Huovisen teksti ja myös Huunosen hutaisema elokuva ennakoivat Arto Paasilinnan ja Risto Jarvan Jäniksen vuotta (1975/1977). Ihmiset halusivat aitoja tunteita työelämän oravanpyörän ahdistaessa. Harvalla vain oli siihen aikaa saati rahaa.
Sepen ja Valtterin ratkaisu oli vaania lampoloiden liepeillä ja salakaataa kunnon särän täyte. Sehän on rikollista toimintaa. Se monilta kriitikoilta jäi tahallaan huomaamatta, että miehet maksoivat hiljaisuudessa eläimen hinnan kasvattajalle.
Valkoinen auto symbolisoi miesten perimmäistä kiltteyttä. Naisiakin tyydytään ihailemaan kaukaa.
Rosvopaistin teossa menee yksi jos toinenkin Dry Vodka –pullo. Työmies joi tähän aikaan selluloosasta tislattua tikkuviinaa eli Pöytäviinaa.
Mainio ajankuva, mutta ei ehkä vieläkään kummoinen elokuva. Heikki Kinnusta ja Leo Lastumäkeä kuitenkin seuraa mielellään.
Nuorikin katsojapolvi tuntuu ymmärtävän. Lampaansyöjissä on camp-ainesta. Ainakin rosvopaisti tuli uudeksi suomalaiseksi traditioksi, jota monet kaveriporukat ovat tehneet kerran jos toisenkin. Lampaanlihan vähäiseen kulutukseen sillä on ollut suuri merkitys.
Heikohko kuvan ja äänen tarkkuus. Ekstroissa 10 min. dokumentti ja traileri. (PS)