V niin kuin ve­ri­kos­to on hyvä ja häm­mentävä elo­ku­va, jon­ka kal­tais­ta ai­na­kaan minä en Wac­hows­kien vel­jek­siltä odot­ta­nut. An­dy ja Lar­ry ovat teh­neet kä­si­kir­joi­tuk­sen ja an­ta­neet Mat­rix-e­lo­ku­vien­sa apu­lai­soh­jaa­jan Ja­mes Mc­Tei­guen oh­ja­ta. Rat­kai­se­vaa on­nis­tu­mi­sel­le on var­mas­ti ol­lut Alan Moo­ren ja Da­vid Lloy­din sar­ja­ku­va­ro­maa­nin vank­ka, juo­ni­kas ta­ri­na.

Pelkän trai­le­rin pe­rus­teel­la mie­ti­tyt­ti, jak­saa­ko taas yk­si viit­ta­san­ka­ri kiin­nos­taa run­sas­ta kah­ta tun­tia. Var­sin­kaan, kun V ei rii­su Faw­kes-naa­ma­ria ko­ko ai­ka­na. Mut­ta V on­nis­tuu. Se on vi­suaa­li­ses­ti ri­kas ja yllättävä, mut­ta ti­heä myös po­li­tii­kan ja so­dan lä­hi­his­to­riaan viit­taa­vas­sa ta­ri­nas­saan. Fik­su vuo­ro­pu­he­lu sisältää ru­nout­ta ja afo­ris­ti­sia lai­nauk­sia ja vaa­tii tark­kaa seu­raa­mis­ta.

Guy Faw­kes oli se ka­pi­nal­li­nen, jon­ka ruu­ti­sa­la­liit­to mar­ras­kuun 5. päivänä 1605 yrit­ti räjäyttää par­la­ment­ti­ta­lon ja ku­nin­gas Jaak­ko I:n. Guy ei ka­to­li­se­na tykän­nyt, kun hal­lit­si­ja pa­kot­ti kaik­ki kan­sa­lai­set sa­ko­nu­hal­la val­tion­kirk­koon. Palk­kiok­si aloi­te­ky­vystään Faw­kes hir­tet­tiin, suo­lis­tet­tiin ja pa­loi­tel­tiin.

Faw­kes-naa­ma­rin ta­ka­na V on val­lan­ku­mouk­sel­li­nen Orwel­lin 1984:n kal­tai­ses­sa to­ta­li­ta­ris­ti­ses­sa val­tios­sa. USA hä­vi­si kol­man­nen maail­man­so­dan ja Bri­tan­nias­sa (mie­li)­val­lan on ot­ta­nut Hit­le­rin kal­tai­nen fa­sis­ti­kans­le­ri. Kan­sa­lai­set kyy­ky­tetään ter­ro­ril­la ja me­dian ma­ni­pu­loin­nil­la aloi­te­ky­vyttö­mik­si ja toi­vot­to­mik­si.

V syn­tyi kun yh­teis­kun­nan nor­meis­ta poik­kea­vat koot­tiin kes­ki­tys­lei­rei­hin ja alis­tet­tiin koe­ka­nii­neik­si. Useim­mat kuo­li­vat jouk­ko­hau­toi­hin, mut­ta vii­den­nen sel­lin van­gis­ta hor­mo­ni­hoi­to te­ki su­per­voi­mil­la va­rus­te­tun luon­no­noi­kun. Sisäi­ses­ti ja ul­koi­ses­ti run­nel­tu V kes­ti koet­te­le­muk­sen, kos­ka löy­si ”­vii­mei­sen tuu­man­sa”. Sen, jos­ta ei an­ne­ta pe­rik­si.

Vie­rei­seen tyrmään sul­jet­tu, les­bo­rak­kau­des­ta tuo­mit­tu Va­le­rie vä­lit­ti V:l­le ves­sa­pa­pe­ril­le kir­joi­te­tun rak­kau­den tes­ta­ment­tin­sa. Hen­ki­ses­ti va­pau­tu­nut V pää­si pa­ke­ne­maan räjäyttämällä hir­viö­la­bo­ra­to­rion ko­ti­ku­toi­sel­la pom­mil­la. Kos­to ja Bri­tan­nian va­paut­ta­mi­nen voi al­kaa.

Häi­lyvä iden­ti­teet­ti

Viettäessään Guy Faw­ke­sin päivää mar­ras­kuun vii­den­tenä ilo­tu­li­tuk­sin ja kok­ko­tu­lin, bri­tit eivät ai­na tiedä, muis­tel­laan­ko ku­nin­kaan pe­las­tu­mis­ta vai miestä, jo­ka tah­toi vaih­taa hal­li­tus­ta. V-e­lo­ku­vas­sa räjähtävät ja tu­li­me­renä sor­tu­vat brit­tien maa­mer­kit miel­letään kui­ten­kin eri ta­val­la syys­kuun 11. päivän jäl­keen kuin vielä 80-lu­vul­la, jol­loin Moo­re ja Lloyd aloit­ti­vat sar­ja­ku­va­ro­maa­nin­sa.

Se kui­ten­kin vain lisää ta­ri­nan va­ka­vas­ti otet­ta­vaa poh­ja­vi­rettä va­pau­des­ta ja vas­tuus­ta. Siitä hie­noi­ses­ta ra­jas­ta, jol­loin oi­keu­tet­tu ka­pi­na vaih­tuu fun­da­men­ta­lis­tin ter­ro­rik­si. V:n vas­ta­voi­ma­na elo­ku­vas­sa on­kin rau­ha­no­mai­sia kei­no­ja kan­nat­ta­va ra­di­kaa­li­van­hem­pien lap­si Evey, jo­ta Na­ta­lie Port­man esittää.

Mat­rix-sar­jan mu­ka­fi­lo­so­fi­nen hömpö­tys ja köm­pelöt kult­tuu­ri­viit­tauk­set voi unoh­taa. V:ssä Wac­hows­kien kä­si­kir­joi­tus is­kee ki­pinää Alan Moo­ren vil­leistä ideois­ta. Poi­kien seik­kai­lu, jos­sa K15-mer­kintä ta­kaa lap­sil­ta kiel­let­tyä ryt­kettä, saa ter­ve­tul­leen fe­mi­nii­ni­sen kos­ke­tuk­sen elo­ku­van sisäkkäi­sissä ta­ri­nois­sa, jois­sa kes­keistä on tyttö­jen vä­li­nen rak­kaus, jon­ka kaik­kea eri­lais­ta kar­sas­ta­vat fa­sis­tit ovat ot­ta­neet silmä­ti­kuk­seen.

Pelkästään nais­ten hyväk­si mauk­si en sil­ti las­ki­si ta­ri­nan vieh­ty­mystä kir­ja­pi­noi­hin, teat­te­riin, näyt­te­le­mi­seen ja Mon­te Cris­toon. V ja Evey kes­kus­te­le­vat si­tee­raa­mal­la Sha­kes­pea­rea. Eri­tyi­nen mer­ki­tys on Lop­piai­saa­ton Vio­lan roo­lil­la, jo­ka on naa­mio­leik­kien ja sek­suaa­li­sen iden­ti­tee­tin häi­ly­vyy­den klas­si­nen esi­merk­ki.

Pom­min pau­kah­duk­sia elo­ku­vas­sa säestää Ts­hai­kovs­kin juh­la-al­ku­soit­to 1812. V:n ju­ke­bo­xiin kuu­lu­vat myös Ju­lie Lon­do­nin räy­tyvä Cry Me a Ri­ver sekä Jo­bi­min Ipa­ne­man tyttö. Ai­hee­seen so­pi­vas­ti soi­te­taan Rol­la­rei­den St­reet Figh­ting Man sekä vii­ta­taan pun­kin ka­pi­naan kan­san tun­nois­ta val­lan sym­bo­lei­ta koh­taan: God Sa­ve the Queen ja Anarc­hy in the U.K.

Mu­lipääk­si ajel­tu Port­man on vii­mein va­paa Täh­tien so­dan prin­ses­san nuk­ke­roo­lis­ta ja muis­tut­taa vä­lillä suo­ra­pu­heis­ta lau­la­ja­tar­ta Si­nead O´­Con­no­ria, ja toi­si­naan van­git­tua Fal­co­net­tin Pyhää Jo­han­naa Dreye­rin mykkäe­lo­ku­vas­ta. Hu­go Wea­vin­gin ”­ges­tiik­ka ja mi­miik­ka” vä­lit­tyvät van­git­se­vi­na V:n naa­mion ja kaa­vun­kin ta­kaa. Aust­ra­lia­laisnäyt­te­lijän ää­ni­työ on ver­ra­ton­ta. Teat­te­ris­sa kou­liin­tu­nut Wea­ving muis­te­taan sekä Mat­ri­xin agent­ti Smit­hinä, Sor­mus­ten ta­run hal­ti­ja-El­ron­di­na että lä­pi­mur­to­roo­lis­taan trans­ves­tiit­ti­na ko­me­dias­sa Pris­cil­la – Aa­vi­kon ku­nin­ga­tar.

Ku­ka V on?

V on vä­ki­val­tai­nen, fa­sis­min ja kom­mu­nis­min viit­tauk­sis­saan ah­dis­ta­va­kin ker­to­mus. Sen va­pau­den vaa­de on kui­ten­kin voit­toi­sa ja kau­nis. Va­lit­se­mal­la sym­paat­ti­nen Step­hen Rea Finc­hin roo­liin, kans­le­rin yh­dek­si kä­ty­rik­si, elo­ku­vaan tu­lee oi­val­li­nen näkö­kul­ma, kun epäi­levä ja kriit­ti­nen mie­li ha­luaa löytää ai­tou­den yh­den to­tuu­den pak­ko­syötön al­ta.

E­lo­ku­va­ver­sio­kin tar­joaa kii­hot­ta­via vih­jeitä V:n hen­kilöl­li­syy­destä. Al­ku­peräis­teos­ta tun­te­mat­ta väittäi­sin, että fil­mi pai­not­taa sitä mah­dol­li­suut­ta, että V oli­si muo­toaan muut­ta­nut Va­le­rie. Kan­nat­taa kui­ten­kin muis­taa Eveyn oh­je: — Jos otan naa­mio­si pois, jo­ta­kin on ikui­ses­ti me­ne­tet­ty, pie­nen­ty­nyt. Sillä ku­ka sit­ten olet­kin, se ei vedä ver­to­ja si­nul­le idea­na.

Jäitä spe­ku­loi­jien hat­tuun heittää myös san­ka­rin luo­ja, Alan Moo­re: — Ai­noa vih­je, jon­ka voin an­taa, on se, että V ei ole Eveyn isä, ei Whist­le­rin äi­ti, eikä Char­leyn tä­ti. Sen jäl­keen, pelkäänpä, että olet­te omil­lan­ne.

Vaik­ka V ha­luaa räjäyttää lian pois ih­mis­ten aja­tus­luu­tu­mis­ta vain ver­taus­ku­val­li­ses­ti, oli­si lop­pu­hui­pen­nus elo­ku­vas­sa voi­nut toi­mia pa­rem­min il­man ilo­tu­li­tuk­sia. Sym­bo­li­set­kin tu­ho­työt näyttävät ku­vis­sa niin ikävän konk­reet­ti­sil­ta. Ter­ro­ri ja so­ta ei ole kau­nis­ta. Vä­ki­val­la­ton ku­mous ja kan­san ko­koon­tu­mi­nen yh­teen oli­si hy­vin riittä­nyt ku­vaa­maan Eveyn ja Finc­hin vii­meistä tuu­maa, toi­von herää­mistä.

Tai­do­kas ku­vaus ja oi­val­li­nen leik­kaus eivät täy­sin peitä sitä, että V on tar­kak­si do­mi­noe­fek­tien ryö­pyk­si suun­ni­tel­tu­na­kin myös hiu­kan kaa­va­mai­sen las­kel­moi­tu fil­mi, jo­ka jättää etäi­sen ja vii­leän lop­pu­vai­ku­tel­man. John Hur­tia­kin oli­si oh­jaa­ja voi­nut hiu­kan hil­litä pah­vi­ku­va­dik­taat­to­rin el­keistään. Mut­ta kyllä V on val­lan vai­kut­ta­va ja vi­vah­tei­kas vii­den täh­den fil­mi. (HB)