Vä­ki­vah­va näyt­te­lijä Ilk­ka Koi­vu­la Ak­se­li Kos­ke­la­na ta­kaa, että mam­mut­ti­mai­sen, yli kol­men tun­nin Poh­jantäh­den jak­saa kat­soa yh­tenä pitkänä is­tun­to­na. Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Ti­mo Koi­vu­sa­lon näppäräs­ti liik­ku­va fil­mi tar­joi­lee al­ku­teok­sen ta­ri­nas­ta hel­pos­ti nieltä­viä hauk­ku­pa­lo­ja. Eri asia on, tar­koit­ti­ko Väinö Lin­na suu­ren ker­to­muk­sen­sa näin ke­veäk­si, viih­dyttäväk­si ja su­ju­vak­si.

Ed­vin Lai­neen ta­voin Koi­vu­sa­lo tii­vistää elo­ku­van­sa en­simmäi­seen osaan Lin­nan tri­lo­gian kak­si en­simmäistä ro­maa­nia. Täällä Poh­jantäh­den al­la I kat­taa Pen­tin­kul­man ta­pah­tu­mat vuo­si­na 1884-1919 torp­pa­ri­kau­del­ta työväestön ja suo­ma­lai­suu­saat­teen nou­suun sekä sisäl­lis­so­dan jäl­ki­sel­vit­te­lyi­hin. Tun­tei­ta lii­kut­ta­vat tee­mat esi­tellään rik­kai­den hen­kilö­ku­vien kaut­ta. Lin­nan kir­jo­jen si­vuil­ta nou­se­vien, omaää­nis­ten hah­mo­jen pa­ris­sa ei tu­le ikävä. Elo­ku­van ja teat­te­ri­pe­rin­teen kaut­ta ne tun­tu­vat tu­tuil­ta kuin Ka­le­va­lan, Seit­semän vel­jek­sen tai Tun­te­mat­to­man so­ti­laan ajat­to­mat pe­ru­sih­mi­set — riip­pu­mat­ta siitä, on­ko al­ku­teok­seen tu­tus­tu­nut.

En ole lu­ke­nut Poh­jantäh­teä. En voi sa­noa, aut­tai­si­ko lu­ke­mi­nen fil­min omak­su­mis­ta. Vai ko­ros­tui­si­vat­ko puut­teet? Ku­vi­te­tuk­si Klas­si­kok­si ni­mi­tet­tiin jo Lai­neen­kin ver­sio­ta. Sa­ma pä­tee Koi­vu­sa­loon. Tul­kin­taa fil­missä ei näyttäi­si ole­van. Oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja kun­nioit­taa Lin­nan ta­ri­naa, herättää sen koh­tia hen­kiin mai­nion, jos­kin pai­koin ali­työl­lis­te­tyn näyt­te­lijä­kaar­tin run­sain voi­ma­va­roin. Mut­ta tao­tuk­si ei tu­le ko­ko­nai­suut­ta, jo­ka oli­si muu­ta kuin peräkkäis­ten, tai­ta­vas­ti va­lais­tu­jen ja Pert­ti Mu­ta­sen kau­niis­ti ku­vaa­mien koh­taus­ten tois­tei­nen jat­ku­mo.

Lai­neen Poh­jantäh­den bud­jet­ti oli 2,6 mil­joo­naa mark­kaa. Koi­vu­sa­lol­la on sa­mat nu­me­rot, mut­ta eu­roi­na. Fil­mi näyttää ku­va­kir­ja­mai­sen siis­tiltä. Tais­te­lu­koh­tauk­sis­sa tun­tuu suo­ma­lai­sek­si ison­kin bud­je­tin ra­jal­li­suus, tai te­kijän nä­ke­myk­sen puu­te. Kärhämät ovat sa­man­kal­tai­sia. Oh­jaa­jan pitäi­si dra­ma­ti­soi­da ta­pah­tu­mat kiin­teik­si osik­si elo­ku­vaa, näyttää kat­so­jal­le suun­taa, kaaok­ses­ta­kin. Jouk­ko­jen lii­kettä on han­ka­la hah­mot­taa.

Lo­pus­sa jän­te­vyys lisään­tyy. Hen­na­lan van­ki­lei­rissä on synkkää pai­noa ja fil­mil­li­syyttä. Pu­nais­ten te­loi­tus­ten ko­neel­li­ses­sa kyl­myy­dessä iho­kar­vat nou­se­vat, kun jul­muus het­kel­li­ses­ti ta­voit­taa lä­hes Andr­zej Waj­dan tuo­reen Ka­tyn-e­lo­ku­van ty­lyy­den.

Nai­set ko­hoa­vat tär­keik­si toi­mi­joik­si, hyvässä kuin pa­has­sa. Kos­ke­lan Al­ma­na Rit­va Ja­lo­nen jää mie­leen läm­pimänä ja ar­vok­kaa­na. Jon­na Jär­ne­felt pap­pi­lan rou­va­na on räätä­li Hal­meen ta­voin ris­ti­rii­tai­nen hah­mo. El­len on myös uu­den ai­rut, mut­ta tah­too ylei­sen hyvän ohel­la it­sel­leen­kin, mui­den kus­tan­nuk­sel­la. Ele­na Lee­ve sykäh­dyttää eloi­sas­ti Lin­nan nuo­rel­le nei­dol­le ra­ken­ta­mal­la ro­mant­ti­sel­la ”­nai­sen lo­gii­kal­la”. Sik­si kai nuo­rem­man Kos­ke­lan mor­sia­men koh­ta­lo niin raas­taa.

Mies­ten bra­vuu­rit ovat tut­tu­ja jo Lai­neen ver­sion ki­veen ha­ka­tuis­ta tul­kin­nois­ta. Heik­ki Nou­siai­nen kel­paa Hal­mee­na Ka­le­vi Kah­ran mes­ta­ril­li­sen suo­ri­tuk­sen rin­nal­la. Pu­nais­ten ja val­kois­ten vä­ki­val­ta vievät haak­si­rik­koon van­han räätä­lin so­sia­lis­ti­sen ja teo­so­fi­sen idea­lis­min. Mut­ta Hal­meen yh­teis­kun­nal­li­sen ja hen­ki­sen kas­vun ke­hittä­mi­sen aja­tus jäävät Koi­vu­sa­lon­kin elo­ku­vas­sa elämään teok­sen kes­kei­senä sa­no­ma­na, kuin se ku­kis­tu­ma­ton aa­ve, jos­ta räätä­li pu­huu.

Es­ko Roi­ne, Ju­ha­ni Nie­melä ja Ris­to Tuo­ri­la luon­neh­ti­vat her­kul­li­sin, pi­rul­li­sin ja hy­vin in­hi­mil­li­sin ää­nen­pai­noin Poh­jantäh­den ja Pen­tin­kul­man mies­kaar­tin ai­voi­tuk­sia.

Koi­vu­sa­lon fil­min suu­rin an­sio on sen rak­kaus Ilk­ka Koi­vu­lan fil­maat­tis­ta naa­mavärk­kiä koh­taan. Koi­vu­la on ko­va­kas­vo­na Å­ke Lind­ma­nin mant­te­lin­pe­rijä, myös juu­re­va ja vah­va­tun­tei­nen pe­rus­mies. Ilk­ka Jär­vi-La­tu­rin eri­no­mai­ses­ta elo­ku­vas­ta Ko­tia päin (1989) läh­tien Koi­vu­la ei ole vir­he­liik­kei­siin sor­tu­nut. Vir­heen ovat teh­neet oh­jaa­jat, jot­ka eivät ole ä­lyn­neet Koi­vu­laa enemmän käyttää isois­sa roo­leis­sa. Näyt­te­lijä te­kee Kos­ke­las­ta mah­dol­li­sen ja to­den. Koi­vu­lan muu­tos van­ki­lei­rillä osoit­taa, että hän on täy­del­li­nen elo­ku­vanäyt­te­lijä, inst­ru­ment­ti ker­ron­nan sisäi­sen to­del­li­suu­den hah­mot­ta­mi­ses­sa ul­koi­sen avul­la.

Poh­jantäh­dessä on hy­viä sat­tu­mia, mut­ta lii­kaa pos­ti­kort­ti-Suo­mea ja no­peaa tyy­pit­te­lyä. Tii­vis­tyk­sessä raot on til­kit­ty ha­ta­ras­ti. Ko­meat­kin ku­vat put­kah­ta­vat tv-sar­ja­mai­ses­ti tyhjän pääl­le il­man lu­jaa yh­teyttä, vank­kaa taus­taa, fil­mil­li­sen muo­don pe­rus­taa. Koi­vu­sa­lo ei pys­ty sii­hen klas­si­kon uus­tul­kin­taan, jos­sa Rau­ni Moll­berg on­nis­tui Tun­te­mat­to­mal­laan.

Poh­jantäh­ti on epäe­lo­ku­val­li­nen, mut­ta ei sel­lai­nen ka­tast­ro­fi, mitä odo­tet­tiin. Tai joil­lain ta­hoil­la ehkä toi­vot­tiin­kin. (HB)