Sar­ja­mur­haa­ja­ta­ri­noil­la on jo täy­tet­ty maa, jo­ten on jo­pa kun­nia­nar­voi­saa, että Ana­morph pys­tyy herättämään kat­so­jan mie­len­kiin­non.

Kons­ti on tut­tu jo Mic­hael Man­nin elo­ku­vas­ta Psy­ko­paa­tin jäl­jillä, jos­sa Wil­liam Bla­ken huu­mei­set näyt ins­pi­roi­vat mur­haa­jaa. Nyt tai­teen tietä­mys on nos­tet­tu mer­kittävämmäk­si ta­ri­naa eteenpäin vieväk­si voi­mak­si. Ni­miä ja näyt­teitä sa­te­lee: Fran­cis Ba­con, Brueg­hel… Ikävä kyllä juu­ri tämä puo­li jää elo­ku­van li­ki­pitäen ai­noak­si kiin­nos­ta­vak­si asiak­si. Edes se ei tun­nu ole­van mer­ki­tyk­sel­listä, ku­ka ja mikä mur­haa­ja on. Tai­tei­li­ja­liuon­ne jo­ka ta­pauk­ses­sa.

Sa­na ana­mor­fi­nen tar­koit­ti re­nes­sans­sin ajal­la ta­hal­laan vää­ris­tet­tyä pers­pek­tii­viä, jol­la ku­vaa eri­kul­mas­ta kat­sot­taes­sa saa­tiin ai­kaan toi­nen, usein vä­hemmän mai­rit­te­le­va nä­kymä. Ana­mor­fi­nen ka­me­ran­lins­si on puo­les­taan elo­ku­vaa­jil­le tut­tu, kun laa­ja­ku­va li­tis­tetään ja lo­pul­ta le­vi­tetään oi­keaan suh­tee­seen­sa teat­te­ris­sa. Ter­miä on to­tut­tu käyttämään myös vi­deo­ku­vas­ta, jon­ka ver­ti­kaa­lis­ta ku­va-a­laa on kei­no­te­koi­ses­ti ve­ny­tet­ty.