Eikö mikään latista innostustasi?, kysyy Frodo kumppaniltaan Samilta Sormusten tarun toisen elokuvaosan alussa. – Ehkä nuo taivaalle kerääntyvät pilvet, ystävä vastaa.
Myrskypilvet varjostavat hobittien retkeä syvemmälle Mordoriin Peter Jacksonin elokuvassa Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia. Frodo kuljettaa sormusta kohti Mustan lordi Sauronin Tornia ja Tuomiovuorta, ainoata paikkaa, jossa pahan mahti voidaan kumota.
Pilvistymistä on havaittavissa myös ohjaustyössä. Trilogian toinen osa tarjoaa enemmän toimintaa, vähemmän tarua. Vaikka loppupuolella tapahtuu käänne, hyvisten vastaisku, filmikerrontaa hallitsee ilottomuus, jota toisiaan seuraavien taistelujen melskeessä heitetyt irtovitsit eivät muuksi muuta. Ja kun on nähnyt yhden örkkitaistelun, on nähnyt ne kaikki.
Luulen, että kirjailijan jäljiltä Kaksi tornia on kokonaisempi teos kuin Jacksonin filmi. Elokuva ei kanna itsenäisenä. Ensimmäistä osaa näkemättömälle ja kirjaa lukemattomalle elokuva on käsittämätön. Kakkosfilmi ehkä selkenee trilogian valmistuttua, mutta nyt Kahden tornin keskeneräistä poukkoilua joutuu pitämään heikkoutena. Ongelma on sama kuin ohjaaja Chris Columbuksella Harry Potterin jatkossa: pelkkään actioniin keskittyminen.
Arvella voi, että tässä tehdään kunniaa entisaikojen filmisarjoille, ns. cliffhangereille, joiden ainoa tarkoitus olikin nousta huipulta huipulle. Kahdessa tornissa päämäärä toteutuu pahimmillaan halvan tv-sarjamaisesti, samaan-aikaan-toisaalla –menetelmällä. Vai olisiko sittenkin kyseessä tasohyppely? Kaksi tornia on kuin luotu konsolipelien pohjaksi. Niissäkään ei juuri perusteta tarinasta, juonesta, henkilöhahmoista eikä tunnelmasta. Koettelemuksiin joutuminen vaihtuvissa maisemissa riittää tekosyyksi mäiskinnälle.
Kaksi tornia alkaa komeasti. Näemme uudestaan Gandalfin syöksyn tyhjyyteen Khazad-dumin sillalta, ensimmäisen osan ratkaisevan käänteen. Seuraamme uljaan velhon viimeistä taistelua hirveän balrogin kanssa. Se ja tapauksen myöhempi toisinto ovat elokuvan huippukohtia Ian McKellenin näyttelijäntaitojen ja onnistuneen kuvallisen toteutuksen ansiosta.
In medias res!
Seniorit ovat elokuvan suola. Muinaisia kieliä kuin Shakespearen säkeitä lausuvan McKellenin ohella loistaa myös mahtavalla äänellään ja kulmakarvojen kohotuksilla näyttelevä Christopher Lee. Bernard Hill kärsii ja kukoistaa Rohanin maan kuninkaana ja John Rhys-Daviesin kääpiömestari Gimli kerää taas parhaimmat naurut.
Gandalfin smackdown balrogin kanssa luo mallin filmin muodolle. Kaksi tornia on keskeytyvien kohtausten sarja, jossa rinnasteisia tapahtumia lomitetaan reippain, katsojan toiminnan keskelle suistavin leikkauksin. Tällä ”in medias res” –dramaturgialla pääsee pitkälle, mutta kolmen tunnin putki alkaa uuvuttaa. Ohjaaja roikottaa yleisöä elokuvallisessa välitilassa, molemmilla puolilla kaksi vankkaa tornia, Sormuksen ritarien sykähdyttävä johdanto ja Kuninkaan paluun ratkaisun odotus.
Sielukas Viggo Mortensen on aristokraattisen Aragornin täydellinen tulkki. Uusista hahmoista verevimpiä on David Wenhamin Faramir. Kuolleen Gondorin lordi Boromirin pikkuveljellä on sama ongelma sormuksen suhteen: vallanhimosta pääsee vain voittamalla itsensä. Miranda Otto esittää Aragornin uutta ihastusta, Rohanin Eowynia, jolla on tärkeä rooli tulevissa käänteissä. Pahiksista mieliinjäävin on Brad ”Billy Bibbit” Dourifin upea Grima Kärmekieli
Mutta kekseliäintä Kahdessa tornissa ovat sen hämmästyttävät virtuaaliolennot. Andy Serkisin liikkeisiin mallinnettu Klonkku pyrkii jopa Oscar-ehdokkaaksi. Se on varmasti vaativin digiluoma koskaan, vaikka Tähtien sodan Jar Jar Binksiä ja Potterin Dobby-tonttua voikin pitää Klonkun edeltäjinä.
Sielunveli Klonkku
Klonkku on ulkoisesti uskollinen Tolkienin kuvaukselle pullottavia kalansilmiä myöten. Kiusankappale tekee myös oikean roolityön, sillä tämän langenneen entisen hobittin kohtalo ja omantunnon kamppailu ei voi olla koskettamatta. Frodokin huomaa Klonkun ”inhimillisen” puolen. Frodo ja Klonkku ovat sielunveljiä suhteessaan sormukseen.
Metsän väki kantaa elokuvan sanomaa. Puiden paimenet entit esittäytyvät vaikuttavasti Puuparran johdolla Fangornin metsässä. Niillä on osansa Sauronin ja Sarumanin kahden tornin allianssin kukistamisessa. Entit puhuvat viisaita Merrille ja Pippinille sodan tuhoisuudesta luonnolle. Kaksi tornia onkin ”vihreä elokuva”, ekologisimmin painottunut fantasia sitten Miyazakin mestarillisen Prinsessa Mononoke –piirretyn.
Johtuu Tolkienista, että Sormuksen ritarit ovat tarinassa joutuneet erilleen. Jacksonia voi moittia siitä, että Kahdessa tornissa nämä erilliset ryhmät eivät kommunikoi. Örkkien kidnappaamat ja Puuparran oksillaan kuljettamat paita ja peppu, Merri ja Pippin, paljastavat älynväläyksensä yksinpuheluina. Frodon ja Saminkin suhdetta koetellaan, mutta nyt Elijah Wood ja Sean Astin eivät valloita ensiosan tapaan. Samin huoli Frodosta latistuu matelevaksi nöyryydeksi.
Vaikka tarinalta tuntuukin puuttuvan raamit, kaiken sotaisuuden keskelle mahtuu suvantoja. Usein ne ovat takautumia, kuin edellisen elokuvan poistettuja kohtauksia. Arwen ja Aragorn kohtaavat halvan näköisessä studioumpiossa. Haltiat Galadriel ja Elrond ilmestyvät ja poistuvat vailla sen kummempaa juonisidosta.
Tavallinen kansa jää elokuvan sankareiden ja armeijoiden rinnalla statisteiksi, vaikka Eothain-poikasessa on ainesta junioreiden samastumiskohteeksi. Paikoin Jackson sortuu irtopisteiden keruuseen toistelemalla ykkösosan vitsejä kääpiönheitosta tai panemalla Legolasin surffaamaan kilvellään Ämyrilinnan portaita. Tapettujen örkkien määrällä kilpailu on jo ala-arvoista.
Jotain kertomuksessa on vialla, kun sen hahmot joutuvat itse hehkuttamaan tarunomaisuuttaan, kuten Frodo ja Sam Kahden tornin lopussa. Jacksonin pelilaudalla pienet puolituiset jäävät tahdottomiksi nappuloiksi, kun spektaakkeli vyöryy ympärillä. (HB)