Vaikka Vihreä maili sijoittuu heinäkuiseen Tennesseehen, katsoja on kuin joulutarinan äärellä.
Vaikka Vihreä maili sijoittuu heinäkuiseen Tennesseehen, katsoja on kuin joulutarinan äärellä. Niin paljon ihmeitä tapahtuu tässä Stephen Kingin aiheeseen perustuvassa vankilakuvauksessa. Mikään pienimmille sopiva iltasatu ei ole kyseessä, vaikka Vihreä maili opettavainen onkin. Satusetänä Kingissä on enemmän karmaisevaa Grimmiä kuin salaviisasta Topeliusta.
Elokuvan ohjaajalle Vihreä maili on jo toinen King-filmi. Viiden vuoden takainen Rita Hayworth – avain pakoon oli miellyttävä kokemus. Nyt Frank Darabont on päättänyt miellyttää hieman lisää. Siinä hän näyttää onnistuneen, sillä Yhdysvaltain Elokuva-akatemia on nimennyt Vihreän mailin peräti neljän Oscarin ehdokkaaksi. Mukana tärkeät parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen kategoriat.
Sivuosaoscaria tavoittelee näyttelijä Michael Duncan, jolle kertomuksessa on varattu sijaiskärsijän rooli. Duncan esittää isoa mustaa miestä, Johnia, jota syytetään lapsenmurhista. Tumma ihonväri on väärä ja John on myös niin yksinkertainen, ettei pysty puolustautumaan 30-luvun oikeusjärjestelmän käytännöissä. Mies passitetaan vankilaan ”viimeiselle maililleen”, joka johtaa sähkötuoliin.
Oscarin arvoista tiimityötä
Pieni toivo herää, kun musta jätti joutuu ”vihreälle mailille”, selliosastoon, jota vartioi Tom Hanksin esittämä Paul. Sympaattinen James Cromwell näyttelee Halia, rangaistuslaitoksen johtajaa. Laitoksen kunnia-asiana on taata kuolemaa jonottaville rikollisillekin inhimilliset puitteet viimeiselle matkalleen. Täällä Johnin erikoiset lahjat huomataan. Hän on luonnonlapsi, mutta myös enteiden näkijä ja parantaja, jonka kyvyistä vankilan auktoriteetit saavat apua ongelmiinsa.
Vihreän mailin kolmituntinen vietetään selliosaston limetinvihreillä käytävillä. Tila ei mitenkään rajoita Stephen Kingin mielikuvitusta eikä Darabontin juonenkuljetusta. Vartijoissa ja vangeissa riittää aineksia rikkaisiin henkilökuviin. Tekijät ovat pitäneet tarkkaan huolta, että jokaisen hahmon luonne piirtyy esiin. Myös ohi vilahtaviin pikkuosiin on valittu näyttelijät, joista ainakin kasvot syöpyvät mieleen.
Darabontin vahvuus on näyttelijöiden käsittelyssä. Jos jonkun elokuvan koko ”ensemble” palkittaisiin Oscareilla, Vihreä maili olisi varmasti ehdolla. David Morsen iso vartija, Harry Dean Stantonin luottovanki tai Bonnie Huntin vaimon rooli eivät ole vain petaamassa Tom Hanksin pääosasuoritusta virtsavaivoista kärsivänä viranomaisena. Hanks jäikin ilman ehdokkuuksia, mikä olikin hyvä kompromissi, sillä tällä kertaa ympäröivä tiimi näyttelee yhtä hyvin, ellei paremminkin.
Yliluonnollista paisuttelua
Kun kaikilla keskeisillä hahmoilla on oma tarinansa kerrottavana, filmille kertyy pituutta. Samalla Vihreästä mailista on tullut hieman raskas ja yksitasoinen. Ohjaajan perusteellisuuden seurauksena jokainen kiintoisa sivujuonne saa saman verran painoa.
Katsojan ei juuri anneta hengähtää sähkötuoligrillausten ja yliluonnollisten tapahtumien risteyksissä. Ihmeet sinänsä eivät Vihreää mailia pilaa. Ihmeet kuuluvat satuihin ja joulukertomuksiin. Ne vain tuntuvat vaikuttavammilta, jos ne esitetään paisuttelematta. Nyt mustan miehen kyvyt saavat kilpailijakseen sähkötuolin voimavirrat. Sessioista tulee valoshow, ja lamppujen poksahdellessa Tom Hanks näyttää joutuneen uuden vuoden ilotulitukseen. Hieman malttia ja hienovaraisuutta, amerikkalaiset, pliis!
Vihreän maili kannatta katsoa näyttelijöiden takia. Koko elokuva olisi mahdoton ilman Michael Duncanin kristushahmoa. Hienovaraisempia ihmeitä tarjoavat loistava Doug Hutchison sadistisena vahtina ja kuin valaistuneena näyttelevä Patricia Clarkson vankilanjohtajan rouvana. (HB)