On ai­ka kylläs­tyttävää lu­kea uu­des­taan ja uu­des­taan, kuin­ka Dan Brown on huo­no kir­jai­li­ja. Po­li­tii­kas­sa kan­sanää­nes­tyk­set ovat jär­jettö­miä, mut­ta jo­kai­nen saa va­li­ta kir­jan­sa it­se ja hä­pei­lemättä. Ny­kypäivänä jo sitä, että päi­vittäin hy­pis­te­lee pa­pe­ri­leh­teä tai oi­keaa kir­jaa, voi pitää kult­tuu­ri­te­ko­na.

O­len it­se asias­sa ihan mie­lellä­ni ot­ta­nut jo­kai­sen uu­den Brown-käännök­sen luet­ta­vak­se­ni. Kult­tuu­ri­his­to­rial­li­set viit­tauk­set ovat niissä pa­ras­ta. Ideat­kin ovat hy­viä, muu on­kin ai­ka silk­koa sisältä.

Sa­ma kos­kee elo­ku­va­ver­sioi­ta. Niistä kui­ten­kin pi­detään, sillä sain hou­ku­tel­tua it­se­ni kat­so­maan In­fer­noa.

Lop­pu­tu­los oli se, että me­noa ja mels­kettä, en­nen kaik­kea juok­sen­te­lua, riit­ti. Sil­ti mei­na­sin nu­kah­taa mon­ta ker­taa, vaik­ka il­lal­li­nen oli vas­ta edessä.

I­ta­lian kie­len isästä, Dan­tes­ta, oli teh­ty pu­ru­ku­mia. Jos mie­hestä ei ole mitään aiem­min kuul­lut, ei hä­nestä mitään tämän näh­tyään tiedäkään. Idioo­tit eli ame­rik­ka­lai­set en­sin, ajat­te­lee hel­pos­ti, mut­ta it­se­ruos­kin­ta­kin on ai­na tar­peen. Mo­ni suo­ma­lai­nen, mu­kaan lu­kien it­se­ni, ei tai­da Mi­kael Ag­ri­co­las­ta tietää muu­ta kuin sen, että ni­mi soin­tuu hy­vin ko­kik­sen kans­sa.

Ikä­vintä tässä elo­ku­va­ver­sios­sa on se, että kir­jan juon­ta on muo­kat­tu ra­di­kaa­lis­ti. Al­ku­peräis­teos ei ol­lut ase­tel­mil­taan yhtä mus­ta­val­koi­nen ja lop­pu­rat­kai­sun mie­len­kiin­toi­nen, mie­li­ku­vi­tus­ta ruok­ki­va, yllä­tys oli täy­sin häi­vy­tet­ty.

Dan Brow­nin ro­maa­nit ovat par­haim­mil­laan ku­vi­tet­tui­na lai­tok­si­na, jois­sa ta­pah­tu­ma­pai­kat, ark­ki­teh­tuu­ri, tai­de ja his­to­rial­li­set do­ku­men­tit tu­ke­vat psy­ko­lo­gi­ses­ti köyhää ker­ron­taa. Pe­rus­ver­sioi­na­han näitä ei voi tois­ta­mi­seen lu­kea. Eikä elo­ku­via kat­soa. (PS)