Bo­ris Sa­ga­lin Vii­mei­nen mies on to­del­li­nen hyvä huo­no –e­lo­ku­va, vi­suaa­li­ses­ti upea kult­ti­teos ja il­man muu­ta epä­kes­ko elo­ku­val­li­sil­ta an­sioil­taan. Se on al­ka­nut elää omaa elämäänsä osa­na po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin kaa­no­nia put­kah­del­len esil­le mitä kum­mal­li­sim­mis­ta pai­kois­ta, ehkäpä tyy­pil­li­sim­min Simp­so­neis­ta (T­he H?­me­ga Man -jak­so, 1997) tai jos­tain Vi­deo Watch­do­gis­ta, jo­ka ir­vai­li elo­ku­va­ju­lis­teen ty­pog­ra­fi­sel­le te­ho­kei­nol­le ih­met­te­lemällä, lue­taan­ko elo­ku­van ni­mi ?­me­ga Man näin: Ome­ga­me­ga Man.

I am Le­gend, The Last Man on Earth ja Ome­ga Man kuu­lu­vat sci­fi-kult­tuu­rin merk­ki­teok­sien jouk­koon ku­kin omal­la ta­val­laan. Suo­ma­lai­sit­tain ih­meel­listä on, kuin­ka kauan nii­den maa­han­tuon­ti kes­ti. Sci­fi­kir­jai­li­ja Ric­hard Mat­he­so­nin pie­nois­ro­ma­ni ”O­len le­gen­da” (Vas­ki­kir­jat, 2007, al­ku­peräis­teos 1954) suo­men­net­tiin vas­ta rei­lu vuo­si sit­ten, vaik­ka se on nos­tet­tu klas­si­kok­si, jo­ka vai­kut­ti poik­ki­tai­teel­li­ses­ti muun muas­sa ins­pi­rioi­mal­la Geor­ge A. Ro­me­ron zom­biek­las­sik­koa Elä­vien kuol­lei­den yö (1968). Kum­mal­lis­ta on myös se, että BD-ver­sio­ta jou­dut­tiin odot­ta­maan tur­han kauan, kun mie­len­kiin­to oli­si ol­lut kor­keim­mil­laan uu­den, pä­tevän Fran­cis Law­ren­cen oh­jaa­man ja Will Smit­hin täh­dittämän ver­sion I Am Le­gend (2007) il­mes­tyt­tyä.

O­me­ga Man oli ta­val­laan kir­jan kol­mas elo­ku­va­ver­sio, mut­ta al­ku­peräi­nen vam­pyy­ria­he muu­tet­tiin 1970-lu­vun alus­sa huol­ta ai­heut­ta­neen ke­mial­li­sen so­dankäyn­nin sii­viittämänä ru­tok­si, jo­ka te­kee ih­mi­set va­lo­na­roik­si yöelä­jik­si.

Jos Ome­ga Man pitäi­si ar­vioi­da puh­taas­ti dra­ma­tur­gi­se­na ko­ko­nai­suu­te­na, se ei neljää täh­teä saa­vut­tai­si lap­sel­li­se­na, kli­sei­senä ja epäus­kot­ta­va­na tuot­tee­na. Ant­ho­ny Zer­ben hy­mi­sevä ”­Fa­mi­ly” tun­tuu ai­van yhtä nau­ret­ta­val­ta uh­kal­ta kuin pääo­sa­ne­sittäjän Charl­ton Hes­to­nin osit­tain täh­dittämän Pa­luu api­noi­den pla­nee­tan –e­lo­ku­van oh­juk­sen­pal­vo­jat. Mut­ta kääntö­puo­lel­laan elo­ku­van al­ku­puo­len klaust­ro­fo­bi­nen tun­nel­ma, vi­suaa­li­nen lois­to ja le­gen­daa­ri­set yk­sittäi­set koh­tauk­set pys­tyvät nos­ta­maan tämän yh­dek­si syys­kau­den 2008 odo­te­tuim­mak­si BD-le­vyk­si.

Li­be­raa­lis­ta ää­ri­kon­ser­va­tii­vik­si myö­hem­min siir­ty­nyt Hes­ton osaa ul­koa Woods­tock-e­lo­ku­van fi­lo­so­fi­set hip­pi­poh­din­nat ja luo in­tii­min suh­teen mus­tai­hoi­sen nai­sen (Ro­sa­lind Car­ter) kans­sa. Var­sin­kin jäl­kimmäi­nen piir­re oli ai­ka­naan val­lan­ku­mouk­sel­li­nen eikä he­vin ole val­ta­vir­ran elo­ku­vis­sa edes tois­tu­nut. Jee­sus-al­le­go­ria lop­pu­koh­tauk­ses­sa kuu­luu hu­vit­ta­vim­pien jouk­koon län­si­mai­ses­sa kult­tuu­ri­pe­rinnössä.

O­ma lu­kun­sa on ek­sis­ten­tiaa­lis­ten yk­sin­pu­he­lui­den hie­nous. Poi­ka­ni al­koi he­ti elo­ku­van ker­taal­leen näh­tyään suun­ni­tel­la soit­toääntä kän­nykkäänsä: ”T­he­re's no pho­ne rin­gin', dam­mit!”

E­lo­ku­va tuo mie­leen, kuin­ka luin 12-vuo­tiaa­na Kau­ko­ran­ta & Kemp­pi­sen Ome­ga Ma­nin te­koai­kaan syn­ty­nyttä Sar­ja­ku­vat-tie­to­kir­jaa (1972, Ota­va), jo­ka mää­rit­te­li kult­ti­teok­sen pai­kan. Tai­de­teos on hyvä-hyvä, huo­no-hyvä, hyvä-huo­no tai huo­no-huo­no. Ome­ga Man on hyvä-huo­no ku­ten useim­mat muut­kin kult­ti­teok­set.