B­re­xit, Tar­zan ja Trump. Ang­lo­sak­si­nen ym­pyrä on sul­keu­tu­nut.

Al­ku­purs­kah­dus on tar­peen sen ta­kia, että uu­sim­man Tar­zan-e­lo­ku­van puik­koi­hin aset­tui brit­tiläi­nen, Pot­ter-fil­ma­ti­soin­neis­taan tun­net­tu oh­jaa­ja. No, mitäs Da­vid Ya­tes te­ki? Uu­dis­ti­ko il­mai­sua? Kyllä, mut­ta sor­tui sa­mal­la sa­moi­hin vir­hei­siin kuin mo­net edeltäjänsä.

E­lo­ku­va läh­tee liik­keel­le ta­ka­pe­rin. Pää­hen­kilön sta­tus­ta ylä­huo­neen jä­se­nenä ko­ros­te­taan. Juu­ri tähän kap­sah­ti niin ikään brit­tiläi­nen Hugh Hud­son oh­jauk­sel­laan Greys­to­ke (1984). Se to­sin läh­ti liik­keel­le kro­no­lo­gi­ses­ti ja vii­dak­ko-o­suu­det toi­mi­vat­kin.

Uu­sin elo­ku­va on kaik­kien ai­ko­jen huo­noin nä­kemä­ni Tar­zan-e­lo­ku­va. Mo­nia huo­no­ja olen näh­nyt.

Te­kijät ha­lu­si­vat uu­dis­taa kaa­no­nia, vaik­ka suu­rin uu­dis­tus oli­si ol­lut se, että en­simmäistä ker­taa ää­nie­lo­ku­van his­to­rias­sa oli­si kun­nioi­tet­tu Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin al­ku­peräis­teok­sia, jois­ta pa­ras­ta ta­soa tar­joaa en­simmäi­sen si­jaan nat­siai­hei­set Talt­tu­ma­ton Tar­zan (1919-1920, Ka­ris­to 1924) ja Kau­hea Tar­zan (1921). En­simmäi­nen ro­maa­ni (1912 pulp­leh­dessä All-S­to­ry) on to­ki puut­tei­neen ja köm­pe­lyyk­si­neen­kin mai­nio seik­kai­lu.

En­simmäi­nen mykkä­fil­ma­ti­soin­ti on oi­keas­taan ai­noa, jo­ka jo­ten­kin nou­dat­taa al­ku­peräis­ro­maa­nin ta­pah­tu­mia ja en­nen kaik­kea tun­nel­maa, vaik­ka tyn­ny­ri­vat­sai­nen El­mo Lin­coln oli kaik­kea muu­ta kuin ideaa­li api­na­mies.

Ai­ka mo­ni mo­der­nin ajan elo­ku­vakä­si­kir­joit­ta­jis­ta on am­mat­ti­tai­toi­sem­pi kau­no­kir­jai­li­ja kuin Bur­roughs. Sil­ti he ai­na epäon­nis­tu­vat yrittäessään pa­ran­nel­la kir­jan­sa lu­ke­nei­den mie­li­ku­vaa vii­dak­ko­mie­hestä. Ja mitä seik­kai­luun, mie­li­ku­vi­tuk­seen ja ta­nak­kaan tun­nel­maan tu­lee, ei Ray Brad­bu­ry suot­ta ole ERB:tä esi­ku­vak­seen nos­ta­nut. Tai To­ve Jans­son ylistä­nyt.

Myös yk­si­tyis­koh­dis­sa pan­naan omiaan niin, että dum­dum-rum­mut pauk­ku­vat. Vaik­ka ei niistä rum­muis­ta ole tie­toa­kaan. Lis­ta on lo­pu­ton: Tar­za­nil­la on ko­ko elo­ku­van ajan vä­hintään cap­rit ja­las­sa, hän ei kan­na lor­di-isän me­dal­jon­gia saa­ti metsäs­tys­veit­seä, ha­lai­lee naa­ras­lei­jo­nia, isot api­nat ovat muut­tu­neet go­ril­loik­si (e­li pää­hen­kilön vi­hol­li­sik­si), Kerc­hack/­Tub­lat on vaih­tu­nut Aku­tik­si, pää­hen­kilö hä­viää kak­sin­kamp­pai­lun­sa vii­da­kos­sa, wa­zi­reis­ta ei ole jää­nyt jäl­jel­le kuin Mu­vi­ron ni­mi ja Opa­rin kar­vai­set mie­het ovat muut­tu­neet mus­tik­si. Oi­keas­taan vain vi­hol­li­nen (Ch­ris­toph Waltz) on edes jon­kin­lai­nen mie­li­ku­va Tar­zan ja Opa­rin aar­tei­den (1916) bel­gia­lai­ses­ta luut­nat­ti Wer­be­ristä.

Kai­ken tämän vielä an­tai­si an­teek­si, jos juo­ni ei pouk­koi­li­si kuin pa­hai­ses­sa kal­ja­kup­pi­lan pa­jat­sos­sa ja pää­hen­kilöt osai­si­vat näy­tellä. Var­sin­kin Ale­xan­der Skarsgår­din nou­su­joh­tei­nen ura saat­taa ol­la jo ohi. Vii­leän vam­pyy­rin osa True Bloo­dis­sa toi­mi eri­no­mai­ses­ti, mut­ta muu­ta­kin pitäi­si osa­ta. Mitähän isä, jo­ka kuu­lem­ma on ko­va Tar­zan-fa­ni, on aja­tel­lut kat­sot­tuaan tämän. Stel­lan var­maan nä­ki elo­ku­van, mut­ta pidän huo­len, et­tei oma isä­ni tu­le tätä kos­kaan ko­ke­maan.

Al­ku­sa­noi­hin pa­la­tak­se­ni: elo­ku­va yrittää ko­vas­ti ol­la hu­maa­ni ja an­ti­ra­sis­ti­nen kuin jo te­koai­ka­naan tie­toi­suu­teen lui­ker­rel­leen brit­tien Bre­xit- ja jenk­kien Trump-öyhäyk­sen ta­kia. Sa­muel L Jack­son kyy­ne­leh­tii pa­ho­ja te­ko­jaan ”­buf­fa­lo­sol­die­rinä” in­tiaa­ni­so­dis­sa. Te­ko­py­hyys nou­see kyllä huip­puun­sa. Ame­rik­ka­lai­set ja nat­sit ovat bel­gia­lai­sis­ta pu­hu­mat­ta­kaan hää­ri­neet ih­mi­soi­keus­rin­ta­mal­la ly­hyen ajan sisällä kam­mot­ta­val­la ta­val­la, mut­ta to­del­lis­ta vuo­si­sa­tais­ta sit­koa ja te­hok­kuut­ta osoit­ti Brit­tiläi­nen im­pe­riu­mi. Tänä vuon­na syn­keä men­nei­syys muut­tui to­dek­si. Kun ym­pyrää läh­tee vä­ki­val­loin kiertämään, sii­hen se myös päät­tyy. Näin val­tio­ta­sol­la. Ko­ko ih­mis­kun­taa tämä ei toi­vot­ta­vas­ti kos­ke, vaik­ka agg­res­sio ja sen tu­lok­sel­li­nen hal­lin­ta lie­nee ol­lut pon­nin ai­vo­toi­min­tam­me ke­hi­tyk­sessä.

En enää ih­met­te­le, kuin­ka J.R.R. Tol­kien hai­kai­li van­han Eng­lan­nin perään. Maa­han, jon­ka hal­lin­toon eivät vielä ol­leet li­kais­ta tas­suaan työntä­neet Rans­kas­ta saa­pu­neet nor­man­nit ja idästä tul­leet sak­sit. Sil­ti ku­kaan ei hauk­ku­nut kir­jai­li­jaa ra­sis­tik­si. Eikä ol­lut syytäkään.

Toi­sin oli Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin saa­ma pa­lau­te. Syytä ei ol­lut siinäkään, sillä hä­nel­le ka­pi­sel­la ih­mi­syöjällä ja ul­jaal­la wa­zi­ri-so­tu­ril­la oli suu­ri ero. To­dis­tei­ta riittää Mars-sar­jo­jen in­hois­ta val­koi­hoi­sis­ta ther­neistä näitä sor­ta­nei­siin mus­tiin me­ri­ros­voi­hin. Kah­des­sa apas­si­ro­maa­neis­saan ERB aset­tui in­tiaa­nien puo­lel­le. Muo­to­sei­kois­ta viis, 1910-lu­vul­la ky­see­na­lai­sia ro­tuil­mai­su­ja käyt­tivät kaik­ki Ja­mes Joy­ces­ta läh­tien.