Tv-sarja Pikku Britannia valloitti suomalaiskatsomot viitisen vuotta sitten esitellessään kuivan karkeaa huumoriaan, joka ei säästellyt itseironisia vyörytyksiä kuvatessaan brittiläisen elämän kummallisuuksia.
Tv-sarja Pikku Britannia valloitti suomalaiskatsomot viitisen vuotta sitten esitellessään kuivan karkeaa huumoriaan, joka ei säästellyt itseironisia vyörytyksiä kuvatessaan brittiläisen elämän kummallisuuksia. Tabuaiheet hyödynnettiin irvokkaasti oli kyseessä sitten sosiaaliluokka, ihonväri, vammaisuus tai pahe.
Matt Lucas ja David Williams kirjoittivat itselleen rooleja, jotka panivat jopa Ricky Gervaisin Konttoreineen kilpailukannalle.
Tuore jenkkiversio pyrkii samaan laatuun irvaillessaan häpeämättömästi amerikkalaisille. Lähtökohta on täten tyystin erilainen, koska huumori suuntautuu nyt itsestä poispäin.
Upea sarja ei niin vain käänny jenkkitelevisioon, mutta ajoittaiset, huikeat onnistumiset suorastaan pakottavat alkuperäisen brittisarjan ystävät katsomaan tämänkin. Oikeastaan vain uudet kehonrakentaja- ja Barack Obama –sketsit onnistuvat kautta linjan. Vanhoista hahmoista aina yhtä suvereeni rullatuolipotilas Ben nöyrän huoltajansa kanssa toimii, mutta teinihirviö Vicky Pollard ei enää innosta joutuessaan tyttöjen kurinpitoleirille.
Se tulee kuitenkin selväksi, että jenkkimarkkinoille tuotu sarja on oikein kaikille maanosan puritaaneille ja kaksinaismoralisteille. Sketsit ovat tämän takia jopa aiempaakin härskimpiä.
Vierailijoista ei Robert Vaughn herätä juuri minkäänlaisia tunteita. Ihme on se, että Policen jälkeen soolouralle lähtenyt Sting pystyy nauramaan itselleen.
Keskitason kuva ja ääniraita tukeutuvat tv-standardeihin. Kahdella levyllä, joten ekstroja on tallennettu aika tavalla: kommenttiraidat joka jaksolle, henkilöhahmojen esittely, 13 min. dokumentti, 8 min. mokaotoksia ja 18 min. poistettuja kohtauksia kommentein. (PS)