Pal­jon en­nen ita­lowes­ter­nejä Jac­ques Tour­neur te­ki Ar­gen­tii­nas­sa pam­palänkkä­rin, jo­ka si­joit­taa cow­boy­rat­sas­ta­jan ti­lal­le vielä tai­ta­vam­man he­vo­senkä­sit­te­lijän, gauc­hon. Meillä fil­mi näh­tiin en­si-il­las­saan 50-lu­vun alus­sa ni­mellä Gauc­ho­jen ku­nin­gas. Al­ku­peräi­nen ame­rik­ka­lais­ni­mi 20th Cen­tu­ry Fo­xin elo­ku­val­le on Way of a Gauc­ho. Fil­miä ei juu­ri ole voi­nut nähdä sen te­koa­jan jäl­keen kuin ken­ties eri­kois­fes­ti­vaa­leil­la ja ehkä joi­den­kin mai­den ar­kis­toe­si­tyk­sissä.

Nyt, jäl­ki­vii­saas­ti ja ai­van ai­hees­ta klas­si­kok­si ni­met­ty Way of a Gauc­ho on tul­lut dvd:l­le, mut­ta le­vy­for­maa­tis­sa­kin Gauc­ho­jen ku­nin­gas il­mes­tyi tänä kesänä vas­ta Es­pan­jas­sa. Mut­ta osu­vas­ti niin, kos­ka elo­ku­van es­pan­jan­kie­li­nen ot­sa­ke, Martín, el Gauc­ho, on Tour­neu­rin lois­ta­van teok­sen tar­kin ja il­mai­se­vin. Mar­tin Pe­na­lo­sa on ta­ri­nan san­ka­rin ni­mi, mut­ta kun es­pan­ja­lai­set nos­ta­vat esiin vain ”­Martí­nin” ja ”­gauc­hon”, Tour­neu­rin fil­min kir­jal­lis­his­to­rial­li­nen ai­he tu­lee sel­keäm­min esil­le.

Her­bert Child­sin ro­maa­nin poh­jal­ta kä­si­kir­joi­tuk­sen on teh­nyt Phi­lip Dun­ne. Dun­ne oli Hol­lywoo­din va­sem­mis­to­ra­di­kaa­li, jo­ka 50-lu­vul­la nä­kyväs­ti vas­tus­ti epäa­me­rik­ka­lais­ta toi­min­taa tut­ki­vaa ko­mi­teaa. Hä­nen kä­si­kir­joit­ta­miaan ovat mm. Vii­mei­nen mo­hi­kaa­ni (1936, 1992), John For­din Vih­reä oli laak­so­ni (1941), Si­nu­he, egyp­tiläi­nen (1954) ja myös Gauc­ho­jen ku­nin­gas­ta vuot­ta en­nen val­mis­tu­nut, Tour­neu­rin toi­nen his­to­rial­li­nen seik­kai­luoh­jaus, Me­ri­ros­vo­jen ku­nin­ga­tar (An­ne of the In­dies).

San­ka­rin ni­mi, tee­ma ja ta­pah­tu­mat pää­koh­din on ta­ri­naan lai­nat­tu pitkästä, kak­sio­sai­ses­ta ar­gen­tii­na­lais­ru­noel­mas­ta Martín Fier­ro, jon­ka kir­joit­ti José Hernán­dez. Se ker­too eu­roop­pa­lais­ta mo­der­nis­mia vas­tus­ta­vas­ta mie­hestä, jon­ka gauc­hon elämän­ta­val­la on ol­lut suu­ri mer­ki­tys Ar­gen­tii­nan ke­hi­tyk­sessä ja it­senäis­ty­mi­sessä. Ru­nos­sa Martín on köyh­ty­nyt gauc­ho, jo­ka jou­tuu ar­mei­jan pal­ve­luk­seen, tais­te­lee in­tiaa­ne­ja vas­taan, kar­kaa ar­mei­jas­ta ja huo­maa jou­tu­neen­sa omien­sa hyl­kimäk­si. Ta­ri­nan lo­pus­sa san­ka­ri päättää muut­taa ni­mensä ja las­kea aseen­sa.

Ar­gen­tii­nan kan­sal­li­see­pok­se­na pi­de­tystä Hernán­de­zin Martín Fier­ros­ta luin Wi­ki­pe­dias­ta – ja huo­ma­sin, että edellä ker­rot­tu täsmää täy­sin Tour­neu­rin ko­meaan elo­ku­vaan. Sitä Wi­ki­pe­dia­kaan ei näytä tietävän, että Tour­neur te­ki ai­hees­ta elo­ku­van jo 50-lu­vul­la. [­Lisä­sin ly­hyen mai­nin­nan eng­lan­nin­kie­li­seen Wi­ki­pe­diaan syys­kuus­sa.] Verk­ko­tie­to­teos ker­too vain 1973 il­mes­ty­neestä ame­rik­ka­lai­sen No­bel-eh­do­kas Tho­mas Pync­ho­nin ro­maa­nis­ta Gra­vi­ty’s Rain­bow, jos­sa vas­ta suun­ni­tel­tiin fil­min te­ke­mistä Martín Fier­ros­ta! Pync­ho­nil­la teos­ta oli­vat värkkäämässä ar­gen­tii­na­lai­set anar­kis­tit ja epäi­lyttävä sak­sa­lai­soh­jaa­ja. Jac­ques Tour­neur on rans­ka­lais­syn­tyi­nen, hä­nen isänsä oli oh­jaa­ja Mau­ri­ce Tour­neur (mykkä­ver­sio Vii­mei­sestä mo­hi­kaa­nis­ta 1920).

Jac­ques Tour­neu­rin kuu­lui­sim­mat ja vai­ku­tus­val­tai­sim­mat elo­ku­vat meillä ja muual­la ovat Kis­saih­mi­set (Cat Peop­le, 1941), Yö voo­doo­saa­rel­la (I Wal­ked with a Zom­bie, 1943) ja Var­jot men­nei­syy­destä (Out of the Past,1947). Hä­nen 40-lu­vun jäl­kei­nen tuo­tan­ton­sa on unoh­tu­nut ja ka­don­nut sil­mistä, mut­ta on­nek­si dvd-jul­kai­sut pik­ku hil­jaa ovat täy­dentämässä Tour­neu­rin muo­to­ku­vaa. To­sin yk­si hä­nen eh­dot­to­mis­ta hui­puis­taan ja oh­jaa­jan oma suo­sik­ki Sa­nan voi­mal­la (S­tars in My Crown, 1950) odot­taa se­kin vielä jul­kai­suaan.

Gaug­ho­jen ku­nin­kaas­sa Tour­neur eh­tii 87 mi­nuu­tis­saan esittämään sinänsä yk­sin­ker­tai­sen ja, edellä esi­te­tyn kir­jal­lis­ru­nol­li­sen poh­jan­sa vuok­si, le­gen­da­mai­sen ta­ri­nan­sa us­ko­mat­to­man rik­kaa­na ja vi­vah­teik­kaa­na. Muo­dol­taan ja ku­vauk­sel­taan fil­mi on te­kijänsä täy­del­li­sim­piä ja eh­dot­to­mas­ti yk­si kaik­kein kau­neim­mis­ta län­ne­ne­lo­ku­van la­ji­tyyp­piin kuu­lu­vis­ta teok­sis­ta. Sen soundt­rac­kin mu­siik­ki on Sol Kap­la­nin (Nia­ga­ra, Over the Ed­ge, Star Trek –tv-sar­ja) nuo­ruu­den­tuo­tan­toa ja jat­ku­va ilo kor­vil­le. Ta­ri­nan klas­si­suus on il­mei­ses­ti ol­lut myös hyvä poh­ja ra­ken­taa dia­lo­gia, sillä Dun­nen dia­lo­gi on ti­heää, is­kevää ja il­mai­su­ky­kyistä.

Ro­ry Cal­houn on mi­nul­le ol­lut vain ni­mi mail­leen pai­nu­nei­den täh­tien jou­kos­sa, mut­ta mieshän on wes­tern­san­ka­ri­na il­mes­tys, ga­ry­coo­per- ja clin­teas­twood­mai­sen pidät­tyvä ja kars­ki mut­ta clark­gab­le­mai­sen ko­mea, raa­mi­kas ja täy­del­li­sen us­kot­ta­va pe­rik­si an­ta­mat­to­ma­na kun­nian mie­henä, jo­ka puo­lus­taa van­haa elämän­ta­paan­sa vii­mei­seen as­ti – mut­ta on kyl­lin vii­sas ja ylevä osa­tak­seen myös nöyr­tyä ai­ka­kau­den muu­tok­siin.

E­rittäin osu­via hah­mois­saan ovat myös Mar­ti­nin kas­vin­kump­pa­nia Don Mi­gue­lia esittävä Hugh Mar­lowe (Tyttö ja ko­si­ja, Kaik­ki Ee­vas­ta, Al­cat­ra­zin van­ki), jon­ka ääntä­kin on nau­tin­to kuul­la. Ker­to­muk­sen kon­na­na, mut­ta hy­vin luon­teik­kaa­na ja mo­ni­ker­rok­si­se­na rois­to­na, on Ric­hard Boo­ne eräässä par­hais­ta roo­leis­taan. Hän esittää up­see­ria, jo­ka ot­taa Mar­ti­nin jouk­koon­sa, b-vaih­toeh­to­na sil­le, että mies oli­si jou­tu­nut van­ki­laan tai am­mut­ta­vak­si. Ma­ju­ri Sa­li­nas on Mar­ti­nin ohel­la elo­ku­van tär­kein hah­mo vas­tuk­se­na ja vas­ta­koh­ta­na. Gauc­hon va­pau­den ase­mas­ta so­ti­laan va­paus on ma­ju­rin mu­kaan va­paut­ta to­tel­la.

Te­ki­si mie­li lisätä miesnäyt­te­lijöi­den ve­roi­sek­si myös naispääo­saa, vel­jes­pa­rin ihas­tus­ta Te­re­saa esittävä Ge­ne Tier­ney (Lau­ra, Mi­nun on kos­to), mut­ta kau­nis ja ul­jas nai­nen on ehkä liian la­dy­li­ke gauc­hon in­tiaa­ni­tyyp­pi­sek­si vai­mok­si. Elo­ku­van us­ka­liai­suu­des­ta ker­too se, että juo­nes­sa Te­re­sa ja Mar­tin pa­ne­vat vuo­ris­tos­sa pa­ko­mat­kal­la alul­le lap­sen – en­nen kuin isä Fer­nan­dez on eh­ti­nyt pa­rin vih­kiä. Ta­val­leen us­kol­li­ses­ti Tour­neur näyttää hy­vin ly­hyenä, viit­teel­li­senä koh­tauk­se­na rat­kai­se­van yön. Mar­tin kaap­paa nai­sen he­vo­sen päältä sy­liinsä ja ku­va him­me­nee, mut­ta otos ei sil­ti ole kau­nis­te­le­va kli­see.

Pe­rin­tei­sen näköi­sen ta­ri­nan sisällä ja sen hen­kilöissä on kiin­nos­ta­via ris­ti­rii­tai­suuk­sia. Don Mi­guel on Mar­ti­nil­le kuin ve­li, mut­ta kui­ten­kin ai­rut muu­tok­ses­ta ja tai­pu­mi­ses­ta, vettä Mar­ti­nin tu­lel­le. Mo­lem­mat po­jat on kou­lut­ta­nut isä Fer­nan­dez (En­ri­que Chai­co), mut­ta kun Mar­tin et­sii tur­va­paik­kaa, on kir­kon­mies enimmäk­seen vas­ta­ha­koi­nen, kos­ka kas­vat­ti on sor­tu­nut vä­ki­val­lan tiel­le. Dun­nen lois­ta­vas­ta vuo­ro­pu­he­lus­ta näy­te on ma­ju­ri Sa­li­na­sin rep­liik­ki, kun so­ti­las jou­tuu vuo­ros­taan kat­so­maan Mar­ti­nin aseen piip­pua. Odo­tus­ten vas­tai­ses­ti Sa­li­nas anoo­kin ar­moa, mut­ta sa­noo sa­maan hen­gen­ve­toon van­no­van­sa, että jos Mar­tin hä­net päästää, se on hä­nen vii­mei­nen vir­heensä, kos­ka siinä ta­pauk­ses­sa Sa­li­nas van­noo et­sivänsä Mar­ti­nin kä­siinsä am­puak­seen hä­net.

Gauc­ho­jen ku­nin­kaan voi vä­rie­lo­ku­va­na huo­let­ta nos­taa Tour­neu­rin mes­ta­ri­teos­ten jouk­koon. Oh­jaa­ja on vi­sua­lis­ti­na ai­van omaa luok­kaan­sa ja ame­rik­ka­lais­ten te­kijöi­den jou­kos­sa hie­no­va­rai­sen, pai­sut­te­le­mat­to­man il­mai­sun mes­ta­ri. Tour­neur sat­saa hil­jai­siin het­kiin ja usein ohit­taa yk­sin­ker­tai­sin, pie­nin ku­vin kär­jis­te­tyimmät kään­teet, jot­ka muil­la oli­si­vat teok­sen dra­maat­ti­sia hui­pen­nok­sia. Sil­ti Tour­neu­rin mes­ta­ruus on selväs­ti nähtä­vissä siinä huo­lek­kuu­des­sa, jol­la ”­mi­se en sce­ne”, näyttämöl­le­pa­no, on ku­va-a­laan so­vi­tet­tu, ja mi­ten ka­me­ra liik­kuu, lä­hes­tyy ja vetäy­tyy ai­het­taan pal­jas­taen.

Gauc­ho­jen ku­nin­kaas­sa Ar­gen­tii­na on luon­te­vas­ti läsnä eikä tun­nu ek­so­tiik­ka­maus­teel­ta. Ai­to ympä­ristö on mer­kittävä lisä fil­min il­ma­pii­riin. Hyvänä esi­merk­kinä ”­rek­vi­sii­tan” käytöstä on se, mi­ten pam­pa-a­ron kel­lertävät pen­saspö­heiköt vi­lah­ta­vat otok­sis­sa fil­min al­kue­sit­te­lyssä. Myö­hem­min ne ote­taan sy­ventävään käyttöön ja ”­per­soo­nal­lis­te­taan” pai­kan hen­gen au­tent­ti­sik­si il­mentä­jik­si, kun Mar­tin ja Te­re­sa löytävät pen­saan suo­jis­ta st­rut­sien pesän ja saa­vat ruo­kaa nii­den mu­nis­ta.

Maan- ja elämänlä­hei­syyttä lisäävät he­vo­set, al­pa­kat, ja muu kar­ja. Stu­dio- tai muu efek­tio­tos puu­mas­ta ei ole sekään tur­ha li­su­ke, vaan ko­ros­taa pa­ris­kun­nan kar­ku­mat­kan vaa­ro­ja ja vas­tuk­sia juu­ri en­nen lo­pul­lis­ta kään­nettä, jo­ka pa­kot­taa Mar­ti­nin ja Te­re­san kään­tymään ta­kai­sin ra­sit­ta­val­ta yri­tyk­seltään ra­jan yli Chi­leen. Kar­jan vauh­koon­tu­mi­nen lop­pu­puo­len dra­maat­ti­ses­sa huip­pu­koh­das­sa – niitä­kin siis Tour­neu­ril­la löy­tyy – on sau­mat­to­mas­ti ra­ken­net­tu ja yh­dis­tel­ty ai­toa kar­ja­lau­man ku­vaa ja stu­dios­sa tai muu­ten tur­val­li­sem­mis­sa ase­tel­mis­sa ku­vat­tu­ja kriit­ti­siä het­kiä. Taas kai­pai­si suur­ta kan­gas­ta, kos­ka kar­ja­na­jo pärjää hy­vin ver­tai­lus­sa minkä ta­han­sa ame­rik­ka­lai­swes­ter­nin kans­sa ja ko­hoaa Cost­ne­rin Tans­sii su­sien kans­sa –e­lo­ku­van puh­ve­lin­metsäs­tyk­sen rin­nal­le do­ku­men­taa­ri­suu­des­saan, vauh­dis­saan ja vaa­ral­li­sis­sa ti­lan­teis­saan.

E­lo­ku­vas­sa on ryn­nistävä al­ku, jo­ka esit­te­lee aron va­paat rat­sas­ta­jat, 1800-lu­vun gauc­ho­jen kul­ta-a­jan vii­mei­set edus­ta­jat. Gauc­ho­jen ku­nin­gas on lä­pisä­vel­let­ty upeas­ti ker­ron­taa ja ar­gen­tii­na­lais­tee­mo­ja tu­kien. Elo­ku­va­mu­siik­ki säestää alun rat­sas­tus­koh­tauk­sia, jois­sa ta­ri­nan eväät esi­tellään. Voi vain ku­vi­tel­la, mi­ten räjähtävän lähdön fil­mi on­kaan saa­nut ko­meis­sa vä­reissä ja suu­rel­la val­ko­kan­kaal­la Sol Kap­la­nin mu­sii­kin tah­dis­sa.

Gauc­ho­jen rat­sas­taes­sa vank­ku­rien saat­tuee­na ranc­hil­leen, nähdään pie­ni voi­mannäy­te Tour­neu­ril­le niin tyy­pil­li­sestä kul­ke­vas­ta ku­va­ker­ron­nas­ta, jo­ka ete­nee kuin tans­si­ko­reog­ra­fia, mut­ta luon­nol­li­sel­la ryt­millä ja syk­keellä, jo­ka pal­ve­lee ai­na ai­he­sisältöä muo­toa al­le­vii­vaa­mat­ta. Rat­su­jen saa­pues­sa ko­tiin on pik­ku­poi­ka odo­tel­lut en­simmäistä näkö­ha­vain­toa rat­sun­sa lau­ta­sil­la seis­ten ja maas­toa tark­kail­len. Tu­li­jat näh­tyään, poi­ka rat­sas­taa en­simmäi­senä ker­to­maan, sa­mal­la kun toi­set lap­set ka­me­ran vetäy­tyessä avaa­vat pitkän por­tin. Ranc­hin juh­la­pi­hal­la poi­ka juok­see ha­ke­maan maas­ta ke­pin, kiertää pää­hen­kilöt, joi­ta oi­keal­le pa­no­roi­va ka­me­ra seu­raa, miek­kai­lee ke­pillään toi­sen lap­sen kans­sa ja sit­ten ohikä­ve­levän ke­ho­tuk­ses­ta esittää pie­nen vauh­dik­kaan tans­sin ka­me­ran jat­kaes­sa kul­kuaan kes­kus­te­le­van pää­pa­rin mat­kas­sa. Eihän se kir­joi­tet­tu­na miltään tun­nu, mut­ta kun­pa pää­si­sit­te nä­kemään!

Tour­neu­rin tai­dos­ta ja Kap­la­nin mu­sii­kin osu­vas­ta käytöstä ker­too Mar­ti­nin gauc­hoystävän Fal­co­nin (E­ve­rett Sloa­ne) ki­ta­ran käyttö. Sel­lissä Fal­con on soit­ta­nut kai­hoi­saa, äi­distä ker­to­vaa me­lo­diaa. Kun Mar­tin pa­ko­mat­kal­laan tu­lee vuo­ril­la so­ti­lai­den hä­vittämään gauc­ho­jen pii­lo­paik­kaan, hän huo­maa en­simmäi­senä sär­je­tyn ki­ta­ran ja sit­ten ki­ven ta­ka­na ja­lat. He­ti, kun ki­ta­ra tu­lee ku­vaan, al­kaa Kap­la­nin muun­nel­ma Fal­co­nin ali­tui­seen lau­la­mas­ta äi­tisä­velmästä. Kun ruu­mis var­mis­tuu Mar­ti­nin ystäväk­si ja tämä hau­taa Fal­co­nin yöllä, tu­tuk­si tul­lut mu­siik­ki­tee­ma soi­te­taan su­ru­mars­sin ku­mi­se­vaan tyy­liin.

Tour­neur käyttää vä­ri­ku­vaus­ta yhtä tai­ten kuin mus­ta­val­ko-o­tok­sia tun­ne­tum­mis­sa fil­meissään. Ku­vaa­ja Har­ry Jack­son (O­ki­nawa, Is­kelmä­ka­ru­sel­li, Me­ri­ros­vo­jen ku­nin­ga­tar) huo­leh­tii siitä, että Ar­gen­tii­nan ai­dot ku­vaus­pai­kat vuo­ris­toi­neen piir­tyvät fil­miin yhtä ko­mei­na kuin Mo­nu­ment Val­leyn kal­liot For­din wes­ter­neissä. Pu­nai­nen on vah­vas­ti esillä so­ti­lai­den la­keis­sa ja Mar­ti­nin ot­ta­man ka­pi­nal­lis­hah­mon Val­ver­den pu­nai­ses­sa vil­la­ponc­hos­sa. Myö­hem­min ”näem­me pu­nais­ta” koh­tauk­ses­sa, jos­sa Te­re­sa ru­koi­lee py­hi­mystä edessään kynt­tilä, jo­ka pa­laa pu­nai­sen la­sin sisällä. Ali­ta­jui­ses­ti pu­nai­nen vies­tii myös ka­pi­nal­lis­ten yh­tey­destä. Kun ma­ju­ri Sa­li­nas vie Te­re­sal­le uu­ti­sia Mar­ti­nis­ta, jo­ka on ryh­ty­nyt Val­ver­dek­si, taus­tal­la pu­na­vii­niä tar­joi­lee sisäkkönä toi­mi­va kan­san­nai­nen Tia Ma­ria (Li­dia Cam­pos). Tämän pu­nai­nen ha­me on kuin pei­li­ku­va Val­ver­den ponc­hos­ta ja yh­teys vah­vis­tuu, kun sel­viää, että Tia Ma­ria tietää Val­ver­de-Mar­ti­nin pii­lo­pai­kan.

Kel­lo­jen soit­to saat­te­lee Mar­ti­nin mer­kittä­viä ko­ke­muk­sia. Eläin­ten kau­la­kel­lot soi­vat, kun mies löytää kalk­ka­rokäär­meen pu­re­man Val­ver­den ja ta­juaa koh­ta­lon­sa: ”Isä sa­noi vii­mei­sinä sa­noi­naan, että ko­vat ajat ovat tu­los­sa, et­si it­sel­le­si joh­ta­ja, ja jos et löydä, ryh­dy it­se joh­ta­jak­si”. Pik­ku­poi­ka soit­taa kel­lo­ja isä Fer­nan­de­zin lä­he­ty­sa­se­man pi­hal­la, kun Mar­tin ja Te­re­sa saa­pu­vat vi­hittä­vik­si. Ja kir­kon­kel­lot soi­vat myös ka­ted­raa­lis­sa, jo­ka elo­ku­van lo­pus­sa on Mar­ti­nin ta­ri­nan rat­kai­se­vien kään­tei­den näyttämönä.

Ka­ted­raa­li­koh­taus on hui­ma ja tuo pii­lot­te­lu­tee­moi­neen, hau­ta­jais­saat­tuei­neen ja kir­kol­li­si­ne kaa­pui­neen mie­leen myös Tour­neu­rin van­hem­man elo­ku­van Leo­par­di­mies. Gauc­ho­jen ku­nin­kaas­sa koh­taus jat­kuu ka­ted­raa­lin sisällä, jos­sa val­ko­ki­vi­set käytävät muo­dos­ta­vat ek­syttävän la­by­rin­tin, jon­ka sei­nil­le jä­lestä­vien so­ti­lai­den var­jot luo­vat yk­sin­ker­tai­sen ta­lou­del­li­ses­ti ja fil­mil­li­sen ru­nol­li­ses­ti sa­man­lais­ta vär­jyvää uh­kaa kuin nä­kymättömän pant­te­rin liik­keet Kis­saih­mis­ten ui­ma­hal­li­koh­tauk­ses­sa. Ka­ted­raa­li­koh­tauk­sen kruu­naa vielä munk­kien kirk­ko­lau­lu, jon­ka voi­mak­kuus vaih­te­lee vaa­ran lisään­ty­mi­sen mu­kaan.

Dia­lo­gis­sa tois­tuu usein gauc­ho­jen ter­veh­dys ”­Go with God”, ”Ol­koon Ju­ma­la kans­sa­si”. Vain Sa­li­nas vas­taa Mar­ti­nin ter­veh­dyk­seen ”­Go with the de­vil”, ”­Pi­ru si­nut pe­riköön”. Näem­me tois­tu­vas­ti elo­ku­vas­sa myös ris­tejä, kir­kois­sa ja hau­doil­la, mut­ta erään­lai­nen ris­ti on myös miek­ka, jo­ka is­ketään kiin­ni ai­dan­seipää­seen. Us­kon­nol­li­set mer­kit tois­tu­vat Pyhää Te­re­saa ku­vaa­vas­sa rii­puk­ses­sa, jon­ka Te­re­sa an­taa suo­jak­si Mar­ti­nil­le. Pyhää Te­re­saa sekä hä­nen us­kon­nol­li­sia nä­kyjään ovat tul­kin­neet eroot­ti­sik­si niin me­nes­tys­kir­jai­li­ja Dan Brown kuin fi­lo­so­fi Ju­lia Kris­te­va.

Ro­mant­ti­sia mut­ta myös eroot­ti­sia ovat Te­re­san kak­si herää­mis­koh­taus­ta, jol­loin hän en­simmäi­sek­si huo­maa Mar­ti­nin. Gauc­ho­jen ku­nin­kaan yk­si­tyis­koh­tien hie­no­va­rai­ses­ta run­sau­des­ta­kin ne nou­se­vat poik­keuk­sel­li­sen vah­voi­na esiin. En­simmäi­sessä Mar­tin on pe­las­ta­nut Te­re­san in­tiaa­nin kyn­sistä ja vä­sy­neenä nu­kah­ta­nut Te­re­sa herää hei­ni­kos­sa joen ran­nal­la. Ka­me­ra näyttää nou­se­van nai­sen ja tämän sil­missä nä­kyvän vä­kevän ku­van: Mar­tin on nous­sut he­vo­sen­sa lau­ta­sil­le tark­kai­le­maan. Viit­taus on yh­tey­dessä aiem­min nä­kemäm­me pik­ku­po­jan esit­te­lemään gauc­hon elämän­ta­paan, mut­ta voi­mak­kaan pys­ty asen­to on Te­re­san sil­missä myös nai­sen kat­set­ta ilah­dut­ta­van mie­hi­nen nä­ky.

Toi­sen ker­ran Te­re­sa herää seu­raa­va­na yönä kes­ken unien. Sil­miä raot­taes­saan hän nä­kee häi­lyväs­ti lei­riin­ty­mis­pai­kan vah­vo­jen pui­den vä­lissä tai­vas­ta vas­ten piir­tyvän Mar­ti­nin tum­man si­lue­tin. Mie­hen var­jo kos­ket­taa ma­kaa­vaa nais­ta ja Te­re­sa vai­puu taas uneen.