Ro­bert Lud­lu­min Ja­son Bour­ne -me­nes­tys­ta­ri­noi­den poh­jal­le löyhäs­ti ra­ken­tu­nut elo­ku­va­sar­ja näyttää kas­va­van Ja­mes Bond -mit­ta­kaa­vaan. Klas­si­sen agent­ti­seik­kai­lun pe­rimästä kau­ho­vat elo­ku­vat luot­ta­vat puh­taa­seen toi­min­taan, tur­hanpäiväi­sel­le lä­tinäl­le ei roo­lia an­ne­ta. Pus­sai­lu on tytöil­le.

CIA:n suo­ran toi­min­nan ope­raa­tiot eivät kestä hi­tus­ta­kaan päivän­va­loa. Vuo­sien var­rel­la toi­mi­te­tut, vä­ki­val­loin pää­te­tyt epi­so­dit, on kir­jat­tu ää­rimmäis­ten tur­va­toi­mien taak­se sähköi­siin kan­sioi­hin.

Lau­mas­sa on kui­ten­kin ai­na mus­ta lam­mas. Agen­tuu­rin pää­ma­jan ko­neet vilk­ku­vat pu­nai­sel­la. Ve­kot­ti­met ker­to­vat kan­sioi­den siir­tyvän koh­ti tun­te­ma­ton­ta muis­ti­tik­kua. Se­kun­nis­sa sel­vi­tetään pet­tu­rin toi­mi­van sisä­pii­rissä. Yh­tei­set ni­mittäjät tut­ki­taan, Ja­son Bour­nen ni­mi nou­see esiin. Bour­ne on löy­dettävä.

A­jo­jah­ti koos­tuu tar­vit­ta­vas­ta määrästä epä­tie­toi­suut­ta, vä­ki­val­taa, mie­histä pul­lis­te­lua ja teat­raa­lis­ta au­to­jen ro­mut­ta­mis­ta. Van­ho­ja haa­vo­ja ja kos­ton­hi­moa pal­jas­tuu taus­tal­ta.

Paul Greeng­ras­sin oh­jaa­ma, sar­jan vii­des elo­ku­va täyttää useim­mat toi­min­ta­seik­kai­lun laa­tus­tan­dar­dit. Ku­vaus­pai­kat vaih­tu­vat huo­mat­ta­van ti­heään, hii­li­ja­lanjäl­ki on me­ga­lo­maa­ni­nen. Rea­lis­mi on kau­ka­na, niin ai­ka­ja­naa kuin mat­ka­ki­lo­met­rejä­kin tut­kail­les­sa.

Vir­kistäväs­ti elo­ku­va yrittää al­kuun ra­ken­taa hah­mo­jen­sa, jos­kin ste­reo­tyyp­pis­ten, vä­lil­le kiin­nos­ta­via ra­ken­tei­ta men­nei­syy­den poh­ja­tie­doil­la. Se ei kui­ten­kaan on­nis­tu sy­ventämään la­ji­tyyp­pinsä lat­teaa pe­rin­nettä, jättäen kat­so­mon puh­taan vi­suaa­li­sen ilo­tu­li­tuk­sen va­raan. On­nek­si sillä­kin pärjää. (VA)