Jos ver­ra­taan 1970-lu­vun Rans­kaa ny­kypäivään, va­sem­mis­to­lai­suus ei ko­ris­sut hen­ki­to­reis­saan, vaan nuo­ret miet­tivät pe­rus­so­sia­lis­min si­jaan anar­ko­mao­lai­suu­den viehä­tystä. Täl­lai­seen pu­nai­seen het­keen Louis Mal­le te­ki lieväs­ti sa­not­tu­na kes­kus­te­lua herättä­neen ta­kinkääntäjän ta­ri­nan.

Toi­sen maail­man­so­dan lop­pu­puo­lel­la sai­raa­las­sa sii­voo­ja­na työs­ken­te­levä nuo­ru­kai­nen (Pier­re Blai­se) ha­luai­si liit­tyä vas­ta­rin­ta­liik­kee­seen, mut­ta pai­kal­li­nen joh­ta­ja epää pää­syn, kos­ka nuo­ria mie­hiä riittää tun­gok­sek­si saak­ka. Sat­tu­man oi­kuis­ta poi­ka jää ul­ko­na­liik­ku­mis­kiel­lon ai­ka­na kiin­ni juu­ri väärän por­tin edessä. Vic­hyn hal­li­tuk­sen käytännössä Sak­san po­lii­sil­le työtä te­kevät rans­ka­lai­set saa­vat pa­ril­la ryy­pyllä ir­ti vas­ta­rin­ta­po­mon ni­men ja pes­taa­vat ”­tyhjän tau­lun” pal­ve­luk­seen­sa.

Mal­len roh­keus oli siinä, et­tei hän de­mo­ni­soi­nut nat­si­mie­listä vä­keä, eikä to­sin kau­nis­tel­lut­kaan heitä. Vielä­kin roh­keam­paa oli esittää teo­ria siitä, kuin­ka suu­ri osa ih­mi­sistä ajau­tuu po­liit­ti­seen toi­min­taan nai­viut­taan.

Sillä Lu­cien on lap­si, ja vielä pe­rin tyhmä sel­lai­nen. Ih­me­tyk­sestä ym­myrkäi­sin sil­min hän seu­raa maail­maa. Jo hä­nen ta­pan­sa ker­toa ni­mensä su­ku­ni­mi en­sin on kuin ko­to­na ope­tet­tu, vi­ral­li­nen ja tei­tit­te­levä. Pääo­sa­ne­sittäjän suu­rin huo­li tun­tuu ole­van, et­tei hän pidä si­nut­te­lus­ta, mikä yh­distää tietämättömän maa­lais­po­jan hii­pu­nee­seen aris­tok­raat­tiin.

E­lo­ku­van maus­tee­na toi­mii­kin Pa­rii­sis­ta Vic­hyn alueel­le paen­neen juu­ta­lai­sen mes­ta­ri­vaat­tu­rin (us­ko­ma­ton Hol­ger Löwen­dah­ler) hil­jai­nen ja tark­ka­silmäi­nen huo­mioin­ti. Hän ki­teyttää luo­pion psyy­ken hy­vin, kun tämä lie­hit­te­lee vaat­tu­rin tytärtä: ”Ih­me kyllä, en pys­ty vi­haa­maan si­nua”.