Pal­na mer­kit­see keh­toa. In­tias­sa Pal­nan las­ten­ko­din por­tin pie­lessä on tyhjä ko­ri. Se on ai­na val­mii­na, jos jo­ku äi­ti ei jak­sa it­se hoi­taa las­taan.

Ki­ti Luos­ta­ri­sen oh­jaa­ma ja kä­si­kir­joit­ta­ma do­ku­ment­ti Pal­nan tyttä­ret vies­tii köy­hyy­destä ja puut­tees­ta, jos­ta kui­ten­kin ke­hit­tyy jo­tain hyvää ja uu­sia elämän mah­dol­li­suuk­sia. Siis­ti ja hy­vin hoi­de­tun oloi­nen las­ten­ko­ti on pe­las­tus sekä vä­sy­neil­le äi­deil­le että niil­le, jot­ka päättävät luo­da per­heen adop­tion avul­la.

- Pal­na on pyhä paik­ka, sa­noo Ma­gi Vil­ja­nen, kak­si tytärtään De­vin ja Stu­tin las­ten­ko­dis­ta Suo­meen adop­toi­nut per­heenäi­ti. – Pal­nas­sa ei pal­vo­ta ku­via tai ki­viä, vaan it­se elämää. Sen pyhä ri­tuaa­li on it­se ar­ki.

Ma­gi Vil­ja­sen ja Jou­ko Ol­li­kai­sen per­heessä las­ta on jou­dut­tu odot­ta­maan enemmän kuin yh­deksän kuu­kaut­ta. Adop­tios­sa on­nek­kaal­le pa­ril­le tu­lee en­sin lap­sen ”­ni­meä­mis­kir­je”, mut­ta sen jäl­keen voi ku­lua kak­si­kin vuot­ta, en­nen kuin ha­ku­lu­pa saa­daan.

Tämän vuo­den Jus­si-eh­dok­kaa­na ole­vas­sa do­ku­men­tis­sa Vil­ja­nen muis­te­lee, kuin­ka ystävät opas­ti­vat häntä, mi­ten it­kevän lap­sen kans­sa pärjätään ja mi­ten sel­vitään val­vo­tuis­ta öistä. – Mut­ta sen ne unoh­ti­vat ker­toa, mikä on lap­sen saa­mi­ses­sa tär­keintä: että siinä syn­tyy maail­man kau­nein rak­kaus­ta­ri­na.

Kau­nis on it­se elo­ku­va­kin. Ny­ky­het­ken vä­ri­kylläi­siin ku­viin lo­mi­te­taan vii­den vuo­den ta­kai­sia kai­ta­fil­mejä In­tias­ta, ajal­ta, jol­loin en­simmäistä tytärtä De­viä ol­tiin Pal­nas­ta ha­ke­mas­sa. Per­hee­nisä Jou­ko Ol­li­kai­nen on teh­nyt vä­li­ku­vik­si myös ani­maa­tio­piir­rok­sia lap­sen ja van­hem­man ke­hit­tyvästä suh­tees­ta.

De­vi pu­huu vii­saas­ti ja pik­ku­van­has­ti­kin omas­ta lap­suu­des­taan, muis­tet­tua, kuul­tua ja ku­vi­tel­tua se­koit­taen. Pik­ku hil­jaa pal­jas­tuu De­vin syn­nyttä­neen äi­din, ”am­man”, loh­du­ton ti­lan­ne, jo­ka pa­kot­ti hä­net jättämään pie­nen vau­van­sa ju­na-a­se­mal­le. Sieltä po­lii­si vei De­vin las­ten­ko­tiin. — Am­ma-äi­ti oli niin sai­ras, et­tei hän kerjän­nyt eikä teh­nyt mitään. Se vain ma­ka­si sän­gyllä. Mut­ta kui­ten­kin se ot­ti sy­liin, sa­noo De­vi it­se nyt.

Vii­si vuot­ta las­ten­ko­dis­ta lähdön jäl­keen De­vi muis­te­lee Pal­nan por­til­la en­tistä elämäänsä. Tyhjä keh­to vetää vilk­kaan tytön vielä­kin hil­jai­sek­si.

Van­hois­sa otok­sis­sa De­vi näyttää en­sin yhtä pas­sii­vi­sel­ta kuin pik­ku­sis­ko Stu­ti uu­dem­mis­sa ku­vis­sa. Luos­ta­ri­sen fil­mi puh­keaa lois­toon siinä vai­hees­sa, kun fil­millä nähdään, mi­ten las­ten luot­ta­mus uu­siin van­hem­piin kas­vaa ja elämä­ni­lo syt­tyy pie­nil­le kas­voil­le.

De­viä ei ole vä­ki­sin ”­ko­tou­tet­tu”, vaan hä­nen on an­net­tu pitää in­tia­lai­suu­ten­sa. Lop­pu­ku­vat tans­si­vas­ta tytöstä ovat vai­kut­ta­via. Tum­ma De­vi kie­too päähänsä hui­vin ja pei­lin edessä pe­rin­tei­set nenä- ja ot­sa­ko­rut. – Mi­nul­la on niin eri­lai­nen luon­to ja maail­ma mi­nun sisällä­ni sa­lai­nen, jo­ta ku­kaan ei voi tietää, sa­noo De­vi. Ja hy­myi­lee ar­voi­tuk­sel­li­ses­ti.

Ki­ti Luos­ta­ri­sen lap­suu­den ar­voi­tus­ta pur­ka­vaa, mut­ta sa­mal­la sitä kun­nioit­ta­vaa, hil­lit­tyä ja elämän­myön­teistä ta­ri­naa säestää To­ni ja Ila­ri Edel­man­nin hie­not pia­nosä­ve­let. Lap­suu­den tut­kiel­ma­na Pal­nan tyttä­ret on oi­va rin­nak­kais­teos Mia Hal­meen oh­jaa­mal­le ja jou­lun vä­lipäi­vinä näh­dyl­le Ee­li-po­jan muo­to­ku­val­le Iso Poi­ka (2007). Pal­nan tyttä­rissä näkö­kul­ma laa­je­nee glo­baa­liin lap­suu­teen ja adop­tio­per­heen to­del­li­suu­teen. (HB)