Palna merkitsee kehtoa.
Palna merkitsee kehtoa. Intiassa Palnan lastenkodin portin pielessä on tyhjä kori. Se on aina valmiina, jos joku äiti ei jaksa itse hoitaa lastaan.
Kiti Luostarisen ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti Palnan tyttäret viestii köyhyydestä ja puutteesta, josta kuitenkin kehittyy jotain hyvää ja uusia elämän mahdollisuuksia. Siisti ja hyvin hoidetun oloinen lastenkoti on pelastus sekä väsyneille äideille että niille, jotka päättävät luoda perheen adoption avulla.
- Palna on pyhä paikka, sanoo Magi Viljanen, kaksi tytärtään Devin ja Stutin lastenkodista Suomeen adoptoinut perheenäiti. – Palnassa ei palvota kuvia tai kiviä, vaan itse elämää. Sen pyhä rituaali on itse arki.
Magi Viljasen ja Jouko Ollikaisen perheessä lasta on jouduttu odottamaan enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Adoptiossa onnekkaalle parille tulee ensin lapsen ”nimeämiskirje”, mutta sen jälkeen voi kulua kaksikin vuotta, ennen kuin hakulupa saadaan.
Tämän vuoden Jussi-ehdokkaana olevassa dokumentissa Viljanen muistelee, kuinka ystävät opastivat häntä, miten itkevän lapsen kanssa pärjätään ja miten selvitään valvotuista öistä. – Mutta sen ne unohtivat kertoa, mikä on lapsen saamisessa tärkeintä: että siinä syntyy maailman kaunein rakkaustarina.
Kaunis on itse elokuvakin. Nykyhetken värikylläisiin kuviin lomitetaan viiden vuoden takaisia kaitafilmejä Intiasta, ajalta, jolloin ensimmäistä tytärtä Deviä oltiin Palnasta hakemassa. Perheenisä Jouko Ollikainen on tehnyt välikuviksi myös animaatiopiirroksia lapsen ja vanhemman kehittyvästä suhteesta.
Devi puhuu viisaasti ja pikkuvanhastikin omasta lapsuudestaan, muistettua, kuultua ja kuviteltua sekoittaen. Pikku hiljaa paljastuu Devin synnyttäneen äidin, ”amman”, lohduton tilanne, joka pakotti hänet jättämään pienen vauvansa juna-asemalle. Sieltä poliisi vei Devin lastenkotiin. — Amma-äiti oli niin sairas, ettei hän kerjännyt eikä tehnyt mitään. Se vain makasi sängyllä. Mutta kuitenkin se otti syliin, sanoo Devi itse nyt.
Viisi vuotta lastenkodista lähdön jälkeen Devi muistelee Palnan portilla entistä elämäänsä. Tyhjä kehto vetää vilkkaan tytön vieläkin hiljaiseksi.
Vanhoissa otoksissa Devi näyttää ensin yhtä passiiviselta kuin pikkusisko Stuti uudemmissa kuvissa. Luostarisen filmi puhkeaa loistoon siinä vaiheessa, kun filmillä nähdään, miten lasten luottamus uusiin vanhempiin kasvaa ja elämänilo syttyy pienille kasvoille.
Deviä ei ole väkisin ”kotoutettu”, vaan hänen on annettu pitää intialaisuutensa. Loppukuvat tanssivasta tytöstä ovat vaikuttavia. Tumma Devi kietoo päähänsä huivin ja peilin edessä perinteiset nenä- ja otsakorut. – Minulla on niin erilainen luonto ja maailma minun sisälläni salainen, jota kukaan ei voi tietää, sanoo Devi. Ja hymyilee arvoituksellisesti.
Kiti Luostarisen lapsuuden arvoitusta purkavaa, mutta samalla sitä kunnioittavaa, hillittyä ja elämänmyönteistä tarinaa säestää Toni ja Ilari Edelmannin hienot pianosävelet. Lapsuuden tutkielmana Palnan tyttäret on oiva rinnakkaisteos Mia Halmeen ohjaamalle ja joulun välipäivinä nähdylle Eeli-pojan muotokuvalle Iso Poika (2007). Palnan tyttärissä näkökulma laajenee globaaliin lapsuuteen ja adoptioperheen todellisuuteen. (HB)