Tähtikiiltoiset cylonit ajavat ihmiskunnan viimeiset rippeet karkumatkalle läpi avaruuden.
Tähtikiiltoiset cylonit ajavat ihmiskunnan viimeiset rippeet karkumatkalle läpi avaruuden. Vuoden 1978 elokuva paisuttelee tässä tähtilorunsa suorastaan raamatullisiin sfääreihin. Bonanzasta tuttu Lorne Greene luotsaa seuraajiaan Mooseksen lailla kun arkin virkaa hoitaa viimeinen selviytynyt taistelulaiva Galactica. Kokonaisuus on risteytys kymmentä käskyä, Nooaa ja Star Trek Deep Space Ninea ilman, että tarinan imu nousisi legendaarisiin mittoihin.
Galactican vahvuus ovat paitsi selviytymistaistelu myös vallan suhmurointi ja huijareiden sekä soluttautujien jatkuva uhka. Nämä elementit ovat läsnä jo tässä, mutta vaahtokarkkimainen kuosi tuntuu nyt nakertavan parhaan syömähampaan episodilta.
Puhelias ja enemmän kuin vähän camp-henkinen eepos ottaa esikuvikseen paitsi raamatun mittakaavan myös oman aikansa Star Trekit ja tähtien sodat. Tarinan keskiöön asetellaan ihmiskunnan selviytymistaistelu ja robottien muotoon puettu uhka, mutta kaikki pahaenteisyys hukkuu johonkin pehmoisen kuosin alle. Pahat cylonit kyllä kiiltävät pahaenteisesti päälle puskiessaan, Jane Seymour on pätevä neito hädässa ja tuimisteleva Lorne Greene kymmenet käskyt päästään suoltava johtaja. Mutta samaan aikaan kaiken keskiössä on nyt kahvikupilta kuulostava sankari Starbuck, avaruudessa lennetään lentokonefysiikan säännöin, konehuoneet näyttävät harrastelijamaisesti betonisilta pannuhuoneilta, fledat ovat vintage-kaliforniaa ja proosa tulee sakeana. Kokonaisuus on hauska, mutta ei erityisen tenhoava.
Tarina jatkui lyhyeksi jääneenä TV-sarjana, jonka pilootilta tämäkin elokuva maistuu. Tästä on sittemmin tehty kaksi uudelleenkäynnistysyritystä 1980- ja 2000-luvuilla.
Parhaimmillaan hätkähdyttävän hyvä kuva tuo studio-olosuhteissa kuvatut hahmot välittömän elävästi kotiteatteriin. 4K-kuva luotaa kohteensa ihohuokosiin asti saaden nämä näyttämän vauvaöljytyiltä sankareilta. Pienoismallien avulla kuvatut osiot jäävät sitä vastoin pääosin huomattavan pehmeiksi hahmotelmiksi. Elokuva kuvattiin väitetysti alunperin 1.33:1-kuvasuhteella, mikä lienee omiaan pehmentämään jälkeä tässä 1.85:1-puitteisiin sovitettuna. Kokonaisuus on silti upea kunhan hetkittäiset puutteet on valmis sulattamaan.
Selkeän ymmärrettävä, mutta ikänsä tunnustava ääniraita on kapea kaikilla mittareilla mitattuna, mutta dialogiltaan asiallisen soljuva. Myöskään tehosteet eivät nyt aivan särähdä korvaan, mutta tuovat kyllä paikoin mieleen 60-luvun lehtipuhaltimen. Levyn ääniraita on itse asiassa peruja lyhytikäiseksi jääneestä "Sensurround"-intoilusta, jossa ehostetun LFE-pään avulla oli tarkoitus suorastaan tärisyttää katsojaa. Ilman formaatin erityiskaiuttimia etu taitaa jäädä kotiteatterissa vähäiseksi. Lehtipuhallin silti toimii säröittä.