O­min­ta­kei­sen töys­syi­nen, mut­ta kai­kes­sa lei­ka­tus­sa töksäh­te­leväi­syy­dessään suo­ras­taan ele­gant­ti ta­ri­na Guc­cin muo­ti­su­vun vai­heis­ta. Elo­ku­van ker­to­ma ta­ri­na ta­sa­pai­noi­lee vim­ma­tus­ti kylmä­kis­koi­sen val­ta­pe­lin ja ker­ta­kaik­ki­sen pos­ket­to­mia mit­to­ja saa­vut­ta­van ma­si­noin­nin vä­lillä, mut­ta kaik­ki tun­tuu lo­pul­ta is­tu­van ko­ko­nai­suu­teen kuin luu­ran­got per­hey­ri­tyk­sen joh­to­ryhmään. Tämä on kuin spi­ra­loi­va kom­pas­sin neu­la, jo­ka väpättää val­toi­me­naan kun­nes pää­tyy juu­ri sin­ne min­ne oli ko­ko ajan mat­kal­la. Tar­kas­ti ku­ra­toi­tu mat­ka on trip­pi sa­nan kai­kis­sa mer­ki­tyk­sissä pait­si siinä ke­mial­li­ses­ti avus­te­tus­sa.

Ris­ti­rit­tai­sia ar­vos­te­lui­ta saa­nut elo­ku­va uh­kaa ken­ties vie­rok­sut­taa tietään ha­ke­val­la ta­ri­nal­laan ja sen näennäi­sen ha­pui­le­val­la ker­ron­nal­la. Jos to­si­ta­ri­naa ei tun­ne etukä­teen on tai­val häm­mentävä, mut­ta myös kou­kut­ta­van ou­to. Tämä on kuin la­ki­mies­ten ja ma­fioo­so­jen kek­simä sir­kus tai pe­li­ra­ja­ton shak­ki-ot­te­lu, jos­sa pa­nok­se­na on kaik­ki tai ei mitään.

Myös näyt­te­lijä­kaar­ti on osu­va. La­dy Ga­gan näyt­te­lijän­lah­jois­ta voi­nee ol­la mon­taa mieltä, mut­ta tässä hän te­kee elämänsä roo­liin sydänkä­py­sestä vai­vih­kaa mat­riar­kak­si kas­va­va­na höy­ry­jyränä. Niin ikään Adam Dri­ver te­kee ve­toa­van roo­lin rau­hal­li­sen har­kit­se­va­na, mut­ta lo­pul­ta jok­seen­kin nak­sah­ta­va­na lii­ke­mie­henä. Vah­vat si­vuo­sat saa­vat myös Al Pa­ci­no, Je­re­my Irons ja pa­jat­son räjäyttävä Ja­red Le­to, jo­ta tus­kin tun­nis­taa kai­ken meik­kinsä al­ta, mut­ta jon­ka suo­ri­tus sur­ku­hu­pai­sa­na serk­ku­na on mag­neet­ti­sen tah­mai­nen.

E­lo­ku­va pe­rus­tuu Sa­ra Gay For­de­nin kir­jaan "T­he Hou­se of Guc­ci: A Sen­sa­tio­nal Sto­ry of Mur­der, Mad­ness, Gla­mour, and Greed" (2001).