Ti­vo­li­hom­mis­sa pyö­rii ai­ka­moi­nen lee­gio tur­hau­tu­nei­ta sie­lu­ja ja kaik­ki­ruo­kai­sia ve­re­ni­mijöitä. Woo­dy Al­len tun­tee kaik­ki tyy­pit ja ala­la­jit.

Oh­jaa­ja se­koit­taa her­kul­li­sen so­pan, jo­hon hei­tetään liian nuo­re­na nai­mi­siin men­nyt kir­jai­li­ja­nal­ku, neu­root­ti­nen opet­ta­ja, ta­sa­pai­noi­nen tv-tuot­ta­ja, pa­ri ek­sent­ristä täh­teä ja muu­ta­ma rak­kau­den­ki­peä nuo­ri nai­nen.

Tar­koi­tuk­se­na on kri­ti­soi­da yh­teis­kun­taa näi­vettävää jul­ki­suus­kult­tia. Kaik­kien pitää ol­la sitä ja tätä.

Jen­keissä luul­ta­vas­ti ar­vos­te­taan höpöhöpö­jul­ki­suut­ta enemmän kuin Suo­mes­sa, mut­ta yleispä­tevää tämä on edel­leen, meillä­kin. Tär­keää on Al­le­nin oraak­ke­li­mai­suus, sillä tois­ta­kym­mentä vuot­ta sit­ten ei Ta­lent, Big Brot­her ja to­sitv -jul­ki­suut­ta edes ol­lut.

Ih­mi­nen toi­voo lot­to­voit­toa, jo­ka sit­ten pe­laa hä­nen elämänsä. Jim Mor­ri­son on tästä hyvä esi­merk­ki: en­sik­si pitää päästä pin­nal­le hin­nal­la millä hyvänsä, mut­ta sa­mal­la hie­no tai­tei­li­ja mur­haa it­sensä hen­ki­ses­ti.

Ken­neth Bra­nagh te­kee upean roo­lin nil­viäismäi­senä nai­siin me­nevänä ja op­por­tu­nis­ti­se­na toi­mit­ta­ja­na. Hän pu­huu kuin oh­jaa­jan­sa. Tämä luo haus­kan ja mo­ni­muo­toi­sen taus­tan ko­ko hen­kil­hah­mol­le. Myös Leo­nar­do Di Cap­rio an­taa var­hai­sen näyt­teen ky­vyistään se­kopäi­senä rocktäh­tenä.