Terassi väläyttää terävän peilikuvan italialaisen elokuvakulttuurin rappiotilasta 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.
Terassi väläyttää terävän peilikuvan italialaisen elokuvakulttuurin rappiotilasta 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Samalla se on janusmainen katsanto muustakin yhteiskunnasta, kun kommunismista ei ollut ratkaisuksi ja individualismi alkoi nostaa päätään.
Kirjava joukko tivolialojen edustajia elokuvabisneksestä, mediasta ja politiikasta on tottunut kokoontumaan hulppeaan yläluokkaiseen parvekehuoneistoon filosofoimaan ja puhumaan tyhjiä. Ohjaaja Scola kuvaa samaa kohtausta usean eri henkilöhahmon kautta yhä uudestaan ja muodostaa samalla mielenkiintoisen ajankuvan.
Tärkein aihepiiri on elokuva ja kansallinen radioyhtiö RAI, sekä niiden kytkös vasemmistolaiseen politiikkaan. Berlusconin haamu mediaimperiumineen välkkyy yllä, vaikka hänestä ei ainakaan ulkomailla vielä tähän aikaan puhuttu.
Italian sodanjälkeisen laatuelokuvan voittokulku loppui kuin seinään 1970-luvun puolivälissä, kun amerikkalaistunut tuotanto, halpahintaisuus ja varsinkin televisio romahduttivat laatuelokuvan kysynnän. Kollektiivisena masennuskuvauksena tämä on yksi ylittämättömimmistä.
Dramaturgisteknisestä ratkaisusta johtuen elokuvan pituus vääjäämättä räjähti käsiin, mutta pitkästyminen ei juuri uhkaa. Upea näyttelijäkaarti osaa pitää suvantovaiheetkin mielenkiintoisina.
Kuvan yksityiskohdat eivät pysy kurissa. Väpätyksistä huolimatta se on kuitenkin aivan katsottava. Ääniraita keskittyy dialogiin, jota toden totta riittää. Ekstroissa biografiat, filmografiat ja kuvagalleria. (PS)