Mad­ri­di­lais­tyttö Vic­to­ria löytää juh­la­vaih­teen Ber­lii­nin yössä. Maail­maa pelkäämätön pärjää yö­ker­hos­sa yk­sin­kin. Aa­mun työ­vuo­ro kul­ma­kah­vi­las­sa odot­taa, tans­si­lat­tial­la eh­tii ai­na pyörähtää, vii­mei­sen sho­tin na­pa­ta ke­vyes­ti. Lo­pul­ta mo­raa­li nap­paa nis­kas­ta len­kin, aa­muau­rin­gon nous­tes­sa nei­ti ot­taa en­sias­ke­leen ma­ja­paik­kaa koh­ti.

Ul­ko­sal­la mö­li­sevä mies­ne­lik­ko jar­rut­taa mat­kan­te­koa. Vic­to­ria tart­tuu jätkä­lau­man hou­kut­te­le­vaan tar­jouk­seen, on­han nyt lu­paus reh­deistä ber­lii­niläi­sistä jat­ko­kek­ke­reistä to­ki kieh­to­va. Jouk­kion pu­het­ta pitävä, au­rin­gon kans­sa kil­paa hy­myi­levä Son­ne flirt­tai­li­si tiensä Vic­to­rian sydä­meen il­man suur­kau­pun­gin hou­ku­tuk­sia­kin.

Kah­den aa­muhämäräi­sen tun­nin ai­ka­na mo­ni nuo­ri elämä saa uu­den, odot­ta­mat­to­man suun­nan. Sat­tu­ma muok­kaa ta­val­li­siin ku­viin ja tun­nel­miin jo ker­ran päät­ty­neestä il­las­ta unoh­tu­mat­to­man päih­ty­neen ku­jan­juok­sun. Niin us­ko­mat­to­man, että vä­hem­pi­kin oli­si riittä­nyt.

Sak­sa­lai­se­lo­ku­va nou­si ot­si­koi­hin ry­mis­ten, Vic­to­ria an­sait­si pals­ta­mil­li­met­rinsä elo­ku­va­me­dias­sa. Elo­ku­van sisältöä mer­kittävämmäk­si uu­ti­sek­si ko­ho­si tek­ni­nen to­teu­tus­ta­pa, Vic­to­rian vil­li seik­kai­lu ku­vat­tiin näet yh­dellä otol­la. Rei­lun kah­den tun­nin hengäs­tyttävä mat­ka aa­muöi­sessä Ber­lii­nissä on ryt­mii­kan mes­ta­rinäy­te, ko­reog­ra­fi­nen hämmäs­tys.

Ai­tou­den il­luu­sio saa­vu­te­taan mo­nin kei­noin. Leik­kaus­ten puut­tues­sa, jat­ku­va kä­si­va­ra­ku­vaus tuo mu­kaan poik­keuk­sel­lis­ta rea­lis­mia. Joh­ta­va näyt­te­lijä­kaar­ti syök­syy päih­tei­den täyttämään yöhön, nou­su- ja las­ku­hu­ma­laan kuin pul­lo­jen sisältö oli­si sitä oi­keaa ai­net­ta. Dia­lo­gi on kes­kio­luen sy­ventämää mie­histä mö­linää. Hah­mot ovat us­kot­ta­via.

Pu­he­kup­lis­sa pii­lee Vic­to­rian huo­maa­ma­ton heik­kous. Teks­tistä uu­pu­vat tar­vit­ta­vat sy­vyy­det. Syy on ole­mas­sa, yh­tei­sek­si pu­he­kie­lek­si va­li­koi­tuu tu­ris­ti­ta­son eng­lan­ti. Kun oma äi­din­kie­likään ei hu­ma­lai­sel­ta ai­na tai­taen tai­vu, on tur­ha odot­taa sa­ke­man­nien ja mad­ri­dit­ta­ren ky­ke­nevän sha­kes­pea­re­lai­seen sa­nan­vaih­toon. Elo­ku­va­tai­teel­le on sal­lit­ta­va tyl­sien ih­mis­ten ku­vaa­mi­nen. Re­hel­li­sen aa­muöi­sen huu­len­hei­ton tois­ta­ja­na Vic­to­ria toi­mii, kah­den ja puo­len tun­nin ai­ka­na mo­ni saat­taa kai­va­ta ä­lynväläyk­siä myös dia­lo­gi­puo­lel­la.

Jos ver­baa­li­sel­la puo­lel­la pie­ni tap­pio koe­taan­kin, on Vic­to­ria tun­teen ta­sol­la rau­tai­nen suo­ri­tus. Kun­nian­hi­moi­ses­ta tek­ni­sestä to­teuk­ses­ta sekä ri­ko­se­lo­ku­van dra­ma­tii­kas­ta huo­li­mat­ta, Vic­to­ria on poh­jim­mil­taan rak­kau­se­lo­ku­va, elämältä ja elävältä tun­tu­va ku­vaus räjäh­dysmäi­sestä ihas­tu­mi­ses­ta. Vic­to­rian sa­la­man­no­pea hyp­py tun­tei­den vietäväk­si ku­vaa täy­del­li­ses­ti nuor­ta ja hölmöä rak­kaut­ta.

Äi­dit opet­ta­vat, että nuor­ten tyttös­ten ei kan­na­ta läh­teä vie­rai­den mies­ten mu­kaan. Vas­ta­puo­li väittää, että ko­tiin jääväl­le ei kos­kaan ta­pah­du mitään ki­vaa. Vic­to­rian ta­pauk­ses­sa on help­po ymmärtää äi­din puol­ta. Sil­tikään, Se­bas­tian Sc­hip­pe­rin elo­ku­va ei mo­ra­li­soi äi­tien lail­la. Sc­hip­pe­rin mie­hissä on pal­jon hyvää, kaik­ki ei ta­pah­du li­hal­li­sen hi­mon val­las­sa.

E­lo­ku­va­teat­te­ri Orion esittää mo­nis­sa yh­teyk­sissä pal­kit­tua Vic­to­riaa Kuu­kau­den elo­ku­va­naan jou­lu­kuus­sa 2016. Elo­ku­vas­sa ei ole suo­men­kie­listä teks­ti­tystä. (VA)