Kol­men­kym­men vuo­den ta­kai­sen rock­toi­mit­ta­jan ura­ni ko­ho­koh­tia oli Ruis­tock 1982, kun ir­lan­ti­laisbän­din lau­la­jan työ­mie­hen­saap­paat är­syt­tivät niin pal­jon, että pää­tin mie­luum­min tu­tus­tua ka­me­ra­lau­kun sisältä­miin vir­vok­kei­siin. He­ti perään kaup­poi­hin saa­pui U2:n klas­sik­koal­bu­mi War, jo­ka ku­lui le­vy­lau­ta­sel­la. Jo­kin me­ni pie­leen he­ti sen jäl­keen. Bän­di al­koi är­syttää. Siitä tu­li liian suo­sit­tu.

Ed­gen ki­ta­ra­soun­di, ko­ko sat­si, oli kään­teen­te­kevä. Kun sitä alet­tiin mat­kia su­rut­ta, ma­ku­han siitä me­ni. Bo­no puo­les­taan al­koi pa­ran­ta­maan maail­maa sii­hen mal­liin, et­tei tien­nyt, oli­ko hän te­ko­pyhä vai to­sis­saan.

Kil­ling Bo­no am­men­taa sa­mois­ta ää­ripään aja­tuk­sis­ta al­kaes­san vuo­des­ta 1978, kun kak­si dub­li­ni­lais­ta kou­lu­lais­ryhmää aloit­taa mu­siik­ki­ku­vioi­ta. Toi­sis­ta tu­lee täh­tiä, toi­sis­ta ei.

Pun­kin jäl­ki­mai­nin­ke­ja elä­nei­den kan­nat­taa tämä to­ki kat­soa, mut­ta kä­si­kir­joi­tus on ikävä kyllä kl­si­nei­nen ja juo­nekään­teet en­nal­ta-ar­vat­ta­via siitä huo­li­mat­ta, että se pe­rus­tuu to­si­ta­pah­tu­miin.

Näyt­te­lijöistä ei ma­ha­las­ku ole kiin­ni. Pääo­san Ben Bar­nes on­nis­tuu Da­vid Ga­ha­nia muis­tat­ta­van ul­konäköänsä tur­vin. Mar­tin Mc­Cann on sa­maan ta­paan pä­tevä Bo­no.

Ko­ho­koh­dak­si jää kui­ten­kin bän­din en­simmäi­sellä kei­kal­la esittänä ver­sio Ed­die & The Hot Rod­sin Do Anyt­hing You Wan­na Do –­bii­sistä. Myös lop­pu­ku­vat nuo­res­ta U2-or­kes­te­ris­ta ovat haus­ko­ja.