Ruotsin poliisilla on jotain epäselvyyksiä sen helikopteriryöstön kanssa ja liekö Palmen murhakuviossakaan kaikki palaset vielä paikallaan.
Ruotsin poliisilla on jotain epäselvyyksiä sen helikopteriryöstön kanssa ja liekö Palmen murhakuviossakaan kaikki palaset vielä paikallaan. Mutta onneksi Stieg Larssonin keksimät toimittaja ”Kalle” Blomkvist ja hakkerivelho ”Peppi” Salander yhä ratkovat Tukholman rikoksia.
Toinen Stieg Larssonin suosittuun kirjasarjaan perustuva ruotsalaisjännäri vaikuttaa ensimmäistä toimivammalta. Syynä voi olla sekin, että Tyttö joka leikki tulella –elokuvan kohdalla en ole lukenut alkuteosta, joten vältyn vertailulta. Uskon kuitenkin, että ohjaksiin vaihtunut Daniel Alfredson kuvaa sujuvampaa rikostutkintaa ja välttää tanskalaisen Niels Arden Oplevin pahimmat kömpelyydet ja ylilyönnit Miehissä jotka vihaavat naisia.
Noomi Rapacen esittämä Lisbeth Salander on entistä enemmän pääroolissa, mutta silti Mikael Blomkvistinkin vaiheita seurataan tiiviimmin. Mikael Nyqvistin näyttelemää hahmoa ei unohdeta pitkiksi ajoiksi, niin kuin kävi edellisessä filmissä. Millenniumin lehtitoimituksella on tässä oikeasti jotain tekemistä palavereineen ja juttuvinkkien tutkailuineen, eikä toimitus ole pelkkä Blomkvistin taustakulissi.
Salander palaa ulkomailta äitinsä jättämän ”pikkuperinnön” turvin uuteen asuntoon Tukholmassa. Salaperäinen venäläismafia on hänen kintereillään ja haluaa tietoja naisen liikkeistä edellisen filmin ”sadistisialta ja raiskaajalta”, Lisbethin edunvalvoja Bjurmanilta. Millennium on saanut uuden, nuoren ja kunnianhimoisen toimittajan, joka tutkijapuolisonsa kanssa selvittää isokenkäisten yhteiskunnan tukipilarien seksirikoksia ja kansainvälistä tyttökauppaa. Kun parin työ jää kesken juuri paljastusten kynnyksellä, Blomkvist jatkaa omaa tutkintalinjaansa. Poliisi epäilee kuitenkin Salanderia yllättävän murhasarjan syypääksi, eikä korvaansa lotkauta Blomkvistin salajuoniteorioille.
Lisbethin asunnon nimikyltissä lukee ”V. Kulla”. Viittaus Pitkätossuun (Villekulla = Huvikumpu) on pienen ja pippurisen, neuvokkaan voimanaisen kohdalla paikallaan. Se onkin ainoa huumorinpilkahdus Salanderin hahmossa. Syy tytön umpimielisyyteen, johon vain viitattiin ensiosassa, selviää nyt koko kauheudessaan.
Yhtenäisempi kokonaisuus
Kuulemme Lisbethin äidin kohtalon, joka on käynnistänyt tyttären kostoretken. Tytössä joka leikki tulella perhekuvaan kokoontuu laajempikin Salanderin suku, jonka synnit ja vaino eivät vieläkään jätä kaltoin kohdeltua Lisbethiä rauhaan.
Miehet jotka vihaavat naisia mässäili vastenmielisesti naisvihamielisellä väkivallalla. Tytössä joka leikki tulella väläytetään hyvyyttäkin — jännitystä ja uhkatekijöitä uhraamatta. Nuori journalisti vaimoineen, Salanderin tyttöystävä Miriam Wu (Yasmine Garbi) ja omana itsenään esiintyvä entinen ammattinyrkkeilijä, kirjailija, näyttelijä ja tv-kokki Paolo Roberto, tuovat raikkautta ja positiivisuutta, välittämistä, muuten niin synkkään tarinaan.
Voimauttavaa Salanderin hahmossa on Peppimäinen sinnikkyys, joka nyt kasvaa Tarantinon Kill Bill –elokuvien Morsian-hahmon mittoihin. Noomi Rapacen ei tarvitse montakaan repliikkiä sanoa, mutta intiaanikasvoinen Lisbeth pitää mielenkiinnon yllä koko olemuksellaan, joka ilmentää herkästi niin suojelunhalun herättävää hentoisuutta kuin aggressiota ja karvaiden kokemusten puuduttamia tunteita.
Daniel Alfredsonin varmassa ohjauksessa saa ihastella ruotsalaista ammattitaitoa rikoselokuvien teossa. Peter Mokrosinskin kuvaus on erityisesti yötunnelmissaan vaihtelevampaa kuin mihin päästiin edellisessä teoksessa kahden eri kuvaajan voimin. Tyttö joka leikki tulella on visuaalisesti paljon yhtenäisempi kokonaisuus.
Tällä kertaa Lisbeth joutuu lopuksi hirviömäisen murhaajan kanssa kahden ja alakynteen. Nyt tilanteet vaihtuvat kuitenkin sukkelammin ja vähemmän kliseisesti kuin Miehessä joka vihasi naisia. Kun yksi epäilty – ja ne korkeissa asemissa olevat nilkit – jäävät vapaalle jalalle, on tarina mukavasti auki kolmanteen osaan, päätösjaksoon Pilvilinna joka romahti. (HB)