Oi ai­ko­ja, oi ta­po­ja. Vielä 1970-lu­vul­la suo­ma­lais­ko­deis­sa odo­tel­tiin in­nok­kaas­ti jou­lun al­la il­mes­tyvää kir­ja­kaup­po­jen lah­jae­si­te­tettä. Sieltä sit­ten poi­mit­tiin uu­si Mc­Lean, Fre­de­rick For­syth tai Jack Hig­gins isän pa­ket­tiin. Po­jat lu­ki­vat ne sit­ten jou­lupäivänä.

E­lo­ku­va­ver­sio Hig­gin­sin luo­mas­ta hur­jas­ta ta­ri­nas­ta me­nee mu­ka­vas­ti muu­ten­kin kuin nos­tal­gi­se­na trip­pinä. Hit­ler saa hul­lun idean kaa­pa­ta Wins­ton Churc­hill Sta­ling­ra­din hä­viön jäl­keen. Ase­tel­ma nos­taa ai­ka pal­jon aja­tuk­sia toi­sin kuin ny­kypäivän toi­min­tae­lo­ku­vis­sa.

Ar­vioim­me elo­ku­via la­ji­tyyp­pinsä sisällä. Elo­ku­va­na tämä­kin on viih­dettä ja ros­kaa, mut­ta omas­sa gen­ressään neljän täh­den suo­ri­tus. Sa­mal­la se on­nis­tuu huo­mioi­maan elo­ku­vail­mai­sul­le tär­keän pe­riaat­teen, kun Ro­bert Du­val­lin evers­ti Radl kes­kus­te­lee alai­sen­sa kans­sa fi­lo­so­fi Jun­gis­ta. Tun­net­tu ra­tio­na­lis­ti osoit­ti ko­ko­nai­suu­den hal­lin­taa kut­sues­saan sat­tu­man vai­ku­tus­ta synk­ro­nis­mik­si. Oi­keas­sa ajas­sa tul­lut sat­tu­ma al­kaa oh­ja­ta ta­pah­tu­mia. Tämä on kuin suo­raan dra­ma­tur­gian op­pi­kir­jas­ta. Du­val­lin ta­paan hie­non roo­lin te­kevä evers­ti Stei­ner pu­huu avain­koh­tauk­ses­sa, kuin­ka hän kom­man­do­na pyr­ki hal­lit­se­maan ta­pah­tu­mia ja vai­kut­ta­maan nii­hin. Synk­ro­nis­min as­tues­sa pe­liin olo­suh­teet al­koi­vat vai­kut­taa hä­nen niin, et­tei hän enää ol­lut oh­jai­le­mas­sa vaan oh­jat­tu­na.

Millään tuo­tan­toyh­tiöllä ei oli­si enää va­raa pal­ka­ta yhtä ko­vaa ryhmää mi­hinkään ny­kye­lo­ku­vaan. Si­vu­kaar­ti edus­taa 1970-lu­vun nos­tal­giaa par­haim­mil­laan. Nais­va­koo­ja­tar­ta esittävä Jean Marsh tun­net­tiin Kah­den ker­rok­sen vä­keä –­te­le­vi­sio­sar­jas­ta, Sven-Ber­til Tau­be oli Ruot­sin toi­vo ja ty­perä jenk­kie­vers­ti puo­les­taan Dal­la­sin JR eli Lar­ry Hag­man.