Ti­mo Koi­vu­sa­lon Kal­te­va tor­ni ja Ju­ha Koi­ra­sen Rock ’n’ Roll Ne­ver Dies piir­sivät vuon­na 2006 sym­paat­ti­sen ku­van san­ka­reis­ta, jot­ka as­tu­vat tois­ten rum­pu­jen tah­tiin kuin kans­saih­mi­sensä. Klaus Härö oh­ja­si 1950-lu­vun köy­hien vaie­tus­ta pak­ko­hoi­dos­ta tun­tei­siin ve­toa­van ja tai­ta­van Uu­den ih­mi­sen (2007). Ar­to Ha­lo­sen ihas­tut­ta­va Prin­ses­sa jat­kaa eri­lai­suu­den ja su­vait­se­mi­sen tee­maa. Sekään ei jätä huo­miot­ta va­pau­den ja val­lankäytön tee­mo­ja, jot­ka esi­tel­tiin jo klas­si­kos­sa Yk­si len­si yli käen­pesän (1975).

Tuu­su­lan Kel­lo­kos­ken psy­kiat­ri­ses­sa sai­raa­las­sa 50 vuot­ta elämästään viettä­nyt An­na Sved­holm, o.s. Lap­pa­lai­nen (1896-1988) jät­ti jäl­kensä ko­ko kyläyh­teisöön. Vuon­na 1995 Kel­lo­kos­kel­la pal­jas­tet­tiin mo­nu­ment­ti hä­nen muis­tok­seen. Lap­pa­lai­sen eri­koi­ses­ta koh­ta­los­ta on Ha­lo­sen elo­ku­van ai­koi­hin il­mes­ty­nyt myös Li­ken jul­kai­se­ma Ilk­ka Rai­ta­suon ja Ter­hi Sil­ta­lan kir­joit­ta­ma kir­ja Kel­lo­kos­ken prin­ses­sa.

Kat­ja Kuk­ko­la (ny­kyi­sin Kütt­ner) on täy­del­li­nen Prin­ses­sa. Ka­ri Pal­ja­kan traa­gi­ses­sa, to­si­poh­jai­ses­sa per­he­ta­ri­nas­sa Elä­vil­le ja kuol­leil­le (2005) Kuk­ko­la te­ki kos­ket­ta­van naispää­roo­lin lap­sen­sa me­nettä­neenä äi­tinä. Nyt näyt­te­lijän lämpö, täy­teläi­nen läsnäo­lo ja vi­vah­teik­kaat kas­vot sä­tei­levät in­hi­mil­li­syyttä. Taus­toi­hin fil­mi vih­jaa isän kuo­le­mal­la ja äi­din raa­vi­tul­la per­he­ku­val­la. Kuk­ko­la säi­lyttää traa­gi­sen poh­ja­vi­reen, mut­ta nos­taa Prin­ses­san elämän­voi­man sen yli.

Sai­raa­lan uu­si po­ti­las il­moit­taa syn­ty­neensä Buc­king­ha­min pa­lat­sis­sa ja toi­voo ar­von­sa mu­kais­ta koh­te­lua. Prin­ses­sa on kai­kil­le ystäväl­li­nen, aut­taa ja hie­roo­kin sekä po­ti­las­to­ve­rei­ta että kyläläi­siä. Lap­pa­lai­nen val­loit­taa ole­muk­sel­laan ja ta­ri­noil­laan ta­paa­man­sa ih­mi­set ul­koil­les­saan Kel­lo­kos­kel­la ja pi­tem­millä ret­killään Hel­sin­kiin ja Ruot­siin saak­ka.

Va­loi­sa elo­ku­va nou­dat­taa to­si­ta­ri­naa pää­koh­din. Kir­jan kir­joit­ta­ja Ilk­ka Rai­ta­suo on eläk­keellä ole­va mie­len­ter­veys­hoi­ta­ja, jo­ta Prin­ses­sa sai­raa­la-ai­koi­na ni­mit­ti Prins­si Hen­ri­kik­si. Häntä vas­taa elo­ku­vas­sa Paa­vo Wes­ter­ber­gin esittämä kilt­ti lääkä­ri, jo­ka vas­tus­taa 40- ja 50- lu­ku­jen tiuk­ko­ja hoi­tosääntöjä. Lääkä­ri Lon­ka myötäi­lee po­ti­laan har­mi­ton­ta ja on­nel­li­sek­si te­kevää har­haa. Sym­paat­ti­sel­le te­ra­pial­le vas­ta­pai­no­na nähdään Sa­mu­li Edel­man­nin ylilääkä­ri Gro­ten­felt ko­kei­neen. Skit­sof­re­niaa ja kak­si­suun­tais­ta mie­lia­lahäi­riötä po­te­viin saa­tet­tiin pa­ran­nus­kei­no­na ko­keil­la niin sähkös­hok­ke­ja, lo­bo­to­miaa kuin ma­la­rian is­tut­ta­mis­ta. Gro­ten­felt us­koo avun löy­tyvän lää­ke­tie­teen ke­hi­ty­sas­ke­lis­ta. Hän pitää epäeet­ti­senä mu­kau­tu­mis­ta sai­raan mie­len har­ha­ku­vi­tel­miin.

Har­vi­nai­nen to­si­ker­to­mus jää hel­pos­ti eri­koi­suu­ten­sa van­gik­si. Mi­ten viedä ta­ri­naa eteenpäin sen jäl­keen, kun dy­naa­mi­nen, sisäis­ten ja ul­kois­ten ris­ti­rii­to­jen ri­kas­ta­ma ase­tel­ma on teh­ty selväk­si? To­del­lis­ten ih­mis­ten elämässä har­voin on mu­kaan­sa tem­paa­va al­ku, jän­ni­tystä nos­ta­va kes­ki­koh­ta ja tyy­dyttävä, kaik­ki lan­gat si­to­va lop­pu­hui­pen­nus. Mistä juo­ni Prin­ses­saan?

Rin­nak­kais­hah­mo­na Lap­pa­lai­sel­le esi­tellään Ch­ris­ti­na von Hey­roth. Kris­ta Ko­so­sen aa­te­lis­tyttö on vas­tin­pa­ri, jon­ka su­rul­li­nen sai­raus­ker­to­mus ver­tau­tuu Prin­ses­san sel­viy­ty­mi­seen. Roo­li on kär­jis­tet­ty eikä täy­sin pe­rus­tel­tu. Ko­so­nen näyt­te­lee sil­ti lois­ta­vas­ti.

Pirk­ka-Pek­ka Pe­te­liuk­sen ”­ro­vas­ti” Ku­ro­nen Prin­ses­san ystävänä on esi­merk­ki ko­vien hoi­to­jen epäon­nis­tu­mi­ses­ta. Fil­mi ky­syy Pe­ter Shaf­fe­rin psy­kiat­ria-ai­hei­sen Equus-näy­telmän ta­voin, on­ko hoi­dos­ta hyö­tyä, jos se lan­nis­taa elämä­ni­lon.

Pe­ter Franzé­nin tu­tuin ma­nee­rein esittämä Saas­ta­moi­nen jää tyhjän pääl­le. So­tat­rau­man mer­kit­semä mies ei löydä paik­kaan­sa si­vu­roo­lis­saan, vaik­ka ro­mans­sia Ch­ris­ti­nan kans­sa vi­ri­tellään.

Ha­lo­sen oh­jaus saa pal­jon ir­ti het­kistä. Par­haat koh­tauk­set ovat hil­jais­ta aa­vis­te­lua, usein ik­ku­nan ta­kaa näh­tyä. Ko­ko­nai­suus jää löy­hemmäk­si. Jak­sot eivät kas­va toi­siin­sa kiin­ni, saa­ti lii­ku­ta fil­miä eteenpäin. Pir­jo Toi­kan, Paa­vo Wes­ter­ber­gin ja Ha­lo­sen kä­si­kir­joi­tuk­sen sau­mat nä­kyvät. Po­ti­lai­den epäin­hi­mil­li­nen sän­kyyn si­to­mi­nen kau­his­taa, mut­ta seu­raa­vak­si si­teet jo pol­te­taan­kin pi­hal­la van­ha­nai­kai­si­na. Hen­kilö­kun­nan pro­tes­ti puos­ka­roin­nil­le vä­lit­tyy köm­pelös­ti. Kaik­ki ovat yk­sissä tuu­min leik­kaus­sa­lis­sa val­mii­na, kun osa pois­tuu kuin seu­rannäyttämöltä. Ylilääkä­rin mie­len­muu­tos­kaan ei va­kuu­ta.

Lap­pa­lai­sen elin­kaa­ri on han­ka­la muo­dol­le. Oi­kea hen­kilö eli pitkästä iästään vain pa­ri vii­meistä vuot­ta Nik­kilän sai­raa­las­sa. Elo­ku­vas­sa vielä nuo­ren näköi­nen Prin­ses­sa jou­du­taan ou­doin se­li­tyk­sin lä­hettämään ä­kil­li­ses­ti pois Kel­lo­kos­kel­ta. Vii­mei­nen koh­taus töksähtää ai­ka­hy­pyssään. Muu­ten lo­pe­tus on pe­rus­tel­tu vii­ta­tes­saan Lap­pa­lais­ta hoi­ta­neen Rai­ta­suon miet­tei­siin siitä, tie­sikö Prin­ses­sa sit­ten­kin oi­kean lai­tan­sa.

– Tämä oli kau­nis, to­te­si rou­va penk­ki­ni ta­ka­na. – Mut­ta ei oi­kein ol­lut draa­maa, vas­ta­si ystävätär. Mo­lem­mat ovat oi­keas­sa. Juo­nen­puut­tees­ta huo­li­mat­ta Prin­ses­san vii­pyi­le­viä, hy­viä het­kiä ja Han­nu Vi­ti­kai­sen kesäistä ku­vaus­ta kan­nat­taa käydä kat­so­mas­sa. Ja kuun­nel­la lop­pu­teks­tien ai­ka­na soi­va Jo­han­na Kur­ke­lan lau­lu. Tuo­mas Kan­te­li­sen sä­veltämä ja Pau­la Ve­sa­lan sekä Ma­ris­kan sa­noit­ta­ma Prin­ses­sal­le on fil­min ta­voin hy­vin kau­nis. (HB)