A­joi­tus ei oli­si voi­nut ol­la kut­kut­ta­vam­pi. Suo­ma­lais­te­tun #­me­too-kam­pan­jan ke­pin­nok­kaan su­jah­ta­neen oh­jaa­ja Aku Lou­hi­mie­hen suur­me­nes­tys sai pää­siäi­senä 2018 vi­deoen­si-il­tan­sa.

A­ku Lou­hi­mies on pääs­syt sel­lai­sel­le ta­sol­le, että jo hä­nen etu-ja var­sin­kin su­ku­ni­mensä ai­heut­taa sym­bo­li­sia vä­ris­tyk­siä. Ko­vin syväl­le se­man­tiik­kaan ei tar­vit­se mennä, kun miet­tii ni­men ka­le­va­lai­sia ja vuo­ri­teol­li­suus­mai­sia mer­ki­tyk­siä. An­ti­san­ka­ri hän var­maan myös on etu­ni­mensä­kin poh­jal­ta. Mut­ta pal­jon ei to­ti­nen mies ja hä­nen ti­lan­teen­sa nau­ra­ta.

E­lo­ku­va on kui­ten­kin kat­sot­ta­va il­man sar­via ja ham­pai­ta.

Al­ku ei lu­paa hyvää. Ed­vin Lai­neen en­simmäi­nen ver­sio kär­si siitä, että ai­kan­sa miesnäyt­te­lijöi­den par­haim­mis­to oli roo­lei­hin­sa val­tao­sin liian iäkästä, 1980-lu­vun Rau­ni Moll­ber­gin teos puo­les­taan koot­tu liian ko­ke­mat­to­mis­ta, mil­tei har­ras­te­li­jois­ta. Lou­hi­mies puo­les­taan ta­lut­taa est­ra­dil­le ikänsä puo­les­ta oi­kei­ta, mut­ta kas­von­sa ku­lut­ta­nei­ta ky­kyjä. Tästähän enää oli­si puut­tu­nut Mik­ko Lep­pi­lam­pi.

Ei kan­na­ta kä­sittää vää­rin. Pie­nen maan pie­net ka­na­vat ai­heut­ta­vat äh­kyn jo ve­ron­mak­sa­ja­te­le­vi­sion jan­kut­ta­mien tv-oh­jel­mien mai­nos­ten ta­kia.

Tun­te­mat­to­mas­sa tämä kään­tyy kuin ih­meen kaut­ta voi­tok­si. Pik­ku­hil­jaa tun­nel­ma muut­tuu us­kot­ta­vak­si. Näyt­te­lijöistä ikään kuin kuo­riu­tuu kon­ka­rei­ta, kun he pää­sevät am­mat­ti­tai­toi­sen oh­jauk­sen, kä­si­kir­joi­tuk­sen ja ku­vauk­sen avit­ta­mi­na näyttämään ker­ran­kin osaa­mis­taan. Niin kuin so­das­sa.

Lou­hi­mies on elo­ku­van Paa­vo Lip­po­nen. Hän toi nai­set (var­sin­kin Pau­la Ve­sa­la) aiem­paa ta­sa-ar­voi­sem­min esiin, mut­ta kap­sah­ti to­sielämässä fe­mi­nis­min kuop­paan. Hyvä että kap­sah­ti, mut­ta kan­nat­taa an­taa ar­vo sil­le­kin, mitä elo­ku­va tuo esil­le.

En oi­kein ole ymmärtä­nyt uu­sin­ta­fil­maus­ten mer­ki­tystä, mut­ta näemmä Väinö Lin­nan ta­ri­na vaa­tii jo­kai­sen su­ku­pol­ven nä­ke­myk­sen.

Nyt ei jää­ty sii­hen, että kat­so­jan ai­noa mie­li­hyvä on odot­taa, mitä tehdään toi­sin. Elo­ku­va puo­lus­taa omaa paik­kaan­sa ja nä­ke­mystään.

E­ni­ten hämmäs­tyin tun­ne­ta­son ai­tou­des­ta. Kun Ant­ti Rok­ka (lois­ta­va Ee­ro Aho) lo­pus­sa pa­laa ko­ti­tu­paan, ei voi ol­la miet­timättä, kuin­ka ku­kaan ei kos­kaan osan­nut ky­syä, miltä se tun­tui. Vin­huu­til­ta, Oi­val­ta, Ie­ri­kal­ta. Lä­hi­su­vus­sam­me ja vai­mo­ni per­heessä kaik­ki tu­li­vat ta­kai­sin. Se oli ih­me.

A­ja­tus rientää. Ku­ka maam­me por­va­ris­toa vie­rok­su­va ymmärtää, että tämä ryhmä elää yhä so­dan jul­man ma­te­ma­tii­kan kans­sa. Ryhmän­joh­ta­jis­ta me­ni pal­jon enemmän kuin so­ta­mie­histä. Lam­mio­kin jää tässä kat­san­nos­sa in­hi­mil­lis­te­tyk­si. Oi­kein ta­val­laan.

Lin­nal­la oli kor­keat lähtö­koh­dat. Ko­ne­kivää­ri­komp­pa­nian kes­kei­nen jouk­kue on kuin ope­tus­las­ten ryhmä il­man Jee­suk­sen suo­je­lus­ta. Eh­tool­lis­ta edus­taa kil­ju­tonk­ka. Vai on­ko sen kim­pus­sa uu­den ajan Seit­semän vel­jestä?

Kir­jas­sa tehdään ai­ka pal­jon kaik­kea muu­ta kuin so­di­taan pitkän ase­ma­so­ta­vai­heen ta­kia. Lou­hi­mie­hen nä­ke­myk­sessä ko­ti­rin­ta­maa ku­va­taan luon­te­vas­ti ly­hyin, avaa­vin epi­so­dein. Pääo­sin kui­ten­kin so­di­taan, ja so­taa ku­va­taan eri­no­mai­ses­ti. Tämä on­kin jo­pa kaik­kien ai­ko­jen par­hai­ta la­ji­tyy­pin ku­vauk­sia. Se kes­kit­tyy poh­jois­ten rin­ta­mien eri­koi­seen luon­tee­seen. Täällä ei ol­lut mitään Puo­lan käytävää.

Jos ti­lan­net­ta ver­taa esi­mer­kik­si Viet­na­min so­taan, yh­tymä­koh­tia to­ki löy­tyy. Yli­ver­tai­nen ty­kistö ja ka­lus­to eivät riitä, kun vas­tas­sa on ko­toi­sis­sa olois­sa vas­ta­rin­taa te­kevä ar­mei­ja, jol­la ei ole mitään muu­ta me­ne­tettävää kuin torp­pa, vai­mo ja lap­set. Siinä on ka­ruis­sa olois­sa kyl­lik­si.

Ei asia juu­ri­kaan ole muuk­si muut­tu­nut oli kan­sa sit­ten maail­man on­nel­li­sin­ta tai ei. Jo­ka ta­pauk­ses­sa pa­rem­paa­kaan ei ole tar­jol­la. Kan­nat­taa muis­taa, et­tei Venäjä ole kos­kaan kun­nioit­ta­nut muu­ta kuin voi­maa. Sa­nan­he­linällä ei ole mitään ar­voa.