U­noh­da Ka­le­va­la, ke­hot­ti Paa­vo Haa­vik­ko. Ol­li Saa­re­lan Har­junpää-e­lo­ku­vas­sa on syytä unoh­taa niin Mat­ti Yrjänä Joen­suun al­ku­teos, Å­ke Lind­ma­nin tv-sar­jat kuin Ju­ha Leh­to­lan on­nis­tu­nut Har­junpää ja rak­kau­den nälkä te­le­vi­siol­le vuo­del­ta 2007.

Saa­re­lan oh­jaus­tyy­li on toi­nen ja elo­ku­va­to­teu­tus voi pettää kir­jan ystävät. Teks­tiä tun­te­mat­to­mal­le Har­junpää saat­taa mais­tua mu­kail­les­saan sar­ja­mur­haa­ja­gen­reä, ku­ten Stieg Lars­so­nin dek­ka­rei­den epä­ta­sai­sia ruot­sa­lais­fil­ma­ti­soin­te­ja.

Har­junpää jou­tuu po­lii­si­na krii­siin, kun hän oi­keut­ta puo­lus­taes­saan ei pys­ty suo­je­le­maan omaa per­hettään. Liik­keellä on sai­raan us­kon­nol­li­nen tap­pa­ja, jo­ka omal­la kie­rol­la ta­val­laan rat­koo klas­sis­ta teo­lo­gis­ta, ns. teo­di­kean on­gel­maa: Mik­si Ju­ma­la sal­lii pa­han?

En­sin huo­not uu­ti­set. Tai­ta­vat näyt­te­lijät kär­sivät elo­ku­van ää­ni­tek­nii­kan on­gel­mis­ta. Mu­siik­ki ja efek­tit ko­ros­tu­vat, mut­ta mo­ni rep­liik­ki jää epä­selväk­si jo­ko hen­kilöoh­jauk­sen ar­ki­rea­lis­tis­ten pai­no­tus­ten, me­to­dinäyt­te­le­mi­sen tai pu­heen epä­ta­sa­pai­noi­sen mik­saa­mi­sen tu­lok­se­na. Näin kes­kus­te­lu vai­kut­taa lat­teal­ta ja vai­keut­taa seu­raa­mis­ta, kun pu­hut­tu in­for­maa­tio ei vä­li­ty.

Jen­ni Ba­ner­jee, oh­jaa­jan ny­kyi­nen tyttöystävä, saa Har­junpään po­lii­si­kol­le­ga Oner­va­na pal­jon val­ko­kan­ga­sai­kaa. Kä­si­kir­joi­tuk­sel­li­ses­ti Oner­va jää si­vu­roo­liin toi­sin kuin Leh­to­lan tv-e­lo­ku­vas­sa Tii­na Ly­min esittämä ak­tii­vi­sem­pi Oner­va. Ba­ner­jeen Oner­va on puet­tu mus­taan nah­kaan, pi­ki­mus­tis­sa hiuk­sis­sa ly­hyt, geo­met­ri­nen leik­kaus. Hän se­koit­taa kah­vin­sa­kin teräa­seel­la. Lis­beth Sa­lan­der on jo teh­ty, jo­ten mik­si tämä ko­ti­mai­nen B-luo­kan ver­sio? Har­mi, sillä Ba­ner­jee näyt­ti juu­ri äs­kettäin ky­kynsä Saa­ra Can­tel­lin Koh­taa­mi­sis­sa.

Jo­han­nes-kos­ta­ja

Sam­po Sar­ko­lan Jo­han­nes-kos­ta­ja näyttäy­tyy ylä­ruu­mis pal­jaa­na ja märkänä suih­ku­ver­hon ta­kaa. Ro­bert De Ni­ron ta­tuoi­tu tap­pa­ja fil­mistä Ca­pe Fear on jo kli­see eikä mal­li so­vi symp­pik­sel­le suo­ma­laisnäyt­te­lijäl­le, jo­ka muis­tut­taa sa­dis­ti­tap­pa­jaa pi­kem­min pie­nen ruot­sa­lai­sen seu­ra­kun­nan nuo­ri­so­työn­te­kijää. Jo­han­nek­sen ta­kin hup­pu on väl­jim­piä sit­ten Me­ryl St­ree­pin Rans­ka­lai­sen luut­nan­tin nai­ses­sa käyttämän. Mie­leen tu­lee myös Star War­sin pää­kon­nan munk­ki­look. Liioit­te­lu tyy­pit­te­lyssä kään­tyy koo­mi­sek­si, eikä kon­nan käytös vai­ku­ta loo­gi­sel­ta edes omas­sa har­hai­suu­des­saan. Mik­si Jo­han­nes näyttäy­tyy aluk­si vää­riä kei­no­ja käyttävänä heik­ko­jen aut­ta­ja­na ja pe­las­ta­ja­na, mut­ta ru­peaa­kin yhtäk­kiä te­kemään pa­haa kum­mal­li­sen, pi­kakä­si­kir­joi­te­tun psy­ko­pa­to­lo­gi­sen kom­mer­ven­kin vuok­si? Us­kot­ta­vuus ka­ri­see.

Har­junpää ja pa­han pap­pi jäl­jit­te­lee lii­kaa Finc­he­rin klas­sik­ko Sei7emää, jo­pa raa­pu­tuk­se­na vä­ri­se­viä al­ku­teks­tejä myö­ten. Sil­ti Saa­re­la on syn­nynnäi­nen vi­sua­lis­ti ja osaa tehdä la­ji­tyyp­pie­lo­ku­vas­ta­kin pai­koi­tel­len hy­vin kieh­to­van.

Saa­re­lan fil­min pää­valt­ti on va­kuut­ta­va Pe­ter Franzén Har­junpäänä. Näyt­te­lijä elää, kas­vaa ja muun­tau­tuu luo­vas­ti pait­si ta­ri­nan mit­taan, myös yk­sittäis­ten otos­ten sisällä hyp­noot­ti­sen van­git­se­vas­ti. Har­junpää on Franzé­nin pa­ras roo­li sit­ten Koi­ran­kyn­nen leik­kaa­jan ja an­sait­si­si kyllä Jus­si-pal­kin­toeh­dok­kuu­den. Franzén ja Iri­na Björk­lund ovat hie­no­ja esittä­jiä erik­seen­kin, mut­ta eri­tyi­sen vai­kut­ta­via yh­dessä. To­sielämän pa­ri­suh­de luo taus­ta­ta­ri­nan, eikä so­vi unoh­taa elo­ku­val­lis­ta jat­ku­vuut­ta, oli­vat­han näyt­te­lijät pää­pa­ri Saa­re­lan oh­jauk­ses­sa jo nuo­ri­na Ru­kajär­ven tiessä.

Nuo­ret saa­vat ta­ri­nas­sa ti­laa. Nuo­ruu­den odot­ta­vat mah­dol­li­suu­det ja ke­hi­tyk­sen häi­riin­ty­mi­nen ovat tär­keä tee­ma. Hyväo­sai­sia, heik­ko­ja ja hai­rah­tu­nei­ta tei­nejä Har­junpäässä il­mentävät kos­ket­ta­vas­ti Sa­ga Sar­ko­la ja Ro­sa Sa­lo­maa Har­junpään tyttä­rinä sekä Nii­lo Syväo­ja ja Vil­le Sak­se­la nuo­ru­kai­si­na. Herkäs­ti Saa­re­la huo­mioi myös huo­nos­ta van­hem­muu­des­ta kum­pua­vat Ro­ni Rik­ko­sen ja Tii­tus Ran­ta­lan hah­mot­ta­mat lap­si­koh­ta­lot. Si­vu­roo­leis­sa esiin ko­hoaa Tom­mi Kor­pe­lan ta­tuoi­tu ri­kol­lis­rent­tu. Häntä so­pii­kin ku­va­ta ylä­ruu­mis pal­jaan ta­tuoin­tei­neen – Kor­pe­lan raa­mit kestävät sen kyllä.

Ku­vaa­ja Rau­no Ron­kai­nen to­teut­taa vai­kut­ta­via nä­kyjä in­tii­meistä kas­vo­tut­kiel­mis­ta muis­tois­sa ohi­kiitä­viin ju­niin – po­jan juok­su il­ta-au­rin­gon­heh­kuis­ta liik­ku­vaa ju­naa vas­ten — ja rat­kai­su­het­kien syn­kei­siin kel­la­ri­puu­tar­hoi­hin – elävä vä­ri­lois­to vas­ta­koh­ta­na sar­ja­mur­haa­jan kal­mis­tol­le. Jou­ko Puo­lan­to nähdään vain ta­kau­tu­mis­sa psy­ko­paa­tin isänä, mut­ta vä­ki­vah­van us­kot­ta­va­na kai­kes­sa kar­meu­des­saan. Ben Mer­ce­rin leik­kaus on myös avain­te­kijä elo­ku­van van­kas­sa vi­suaa­li­suu­des­sa.

F­rag­men­taa­ri­nen fil­mau­so­te on sekä ki­rous että siu­naus. Nor­mi­pi­tuu­teen näh­den Joen­suun ro­maa­nin ai­hel­mia hau­ka­taan lii­kaa. Ny­kivä pa­las­te­lu otos­ten sisällä häi­rit­see ja koh­taus­ten kes­kit­tymätön rau­hat­to­muus tun­tuu kat­so­jan aliar­vion­nil­ta, eten­kin alus­sa. Mut­ta kär­siväl­li­syys pal­ki­taan. Har­junpään per­heen vas­toinkäy­mi­set ris­tey­tyvät etään­ny­tet­tynä­kin ta­kau­tu­ma­pa­la­pe­linä pa­kah­dut­ta­vas­ti.

Saa­re­lan oh­jaa­ma­na pie­noi­nen rat­kai­suyllä­tys – Ron­kai­sen ku­vauk­sen ja Mer­ce­rin leik­kauk­sen sä­kenöivän yh­teis­työn sa­toa se­kin – tar­joaa ta­ri­nan po­lii­sil­le sit­ten­kin kat­har­sik­sen ko­ke­muk­sen ja per­heel­le mah­dol­li­suu­den erään­lai­seen on­nel­li­seen lop­puun. Voi­si jo­pa aja­tel­la, että vi­ra­no­mais­ten toi­min­ta tässä hei­jas­taa sitä oi­keuskä­si­tystä, poeet­tis­ta oi­keut­ta, mikä ul­ko­mai­sen elo­ku­van Os­ca­rin saa­nees­sa ar­gen­tii­na­lai­ses­sa Kat­see­seen kät­ke­tyssä oli juo­ne­na val­lal­la, mut­ta vi­nou­tu­nees­sa muo­dos­sa. (HB)