Katastrofielokuvien kaava on selkeä.
Katastrofielokuvien kaava on selkeä. Yksilön, tarinan sankarin, on pelastettava itseään suurempi joukkio lähenevän tuhon alta. Usein pelastustyön kohde on jonkinlainen ihmissakki – työporukka tai asuinyhteisö – joissain tapauksissa jopa koko maapallon väestö. Yleisimmillään, katastrofielokuva keskittyy tarinan sankarin keinoihin pitää hengissä oma perheensä. Näin on tilanne myös norjalaisessa The Wave –elokuvassa.
Norjan ansaitsemattomat luonnonvarat eivät ole täysin ongelmattomia. Kauniita vuonomaisemia reunustavat jyrkät vuorenseinämät liikuskelevat omin päin ajan elossa, aiheuttaen paikallisille seismologeille ja muille Luontoillan asiantuntijoille ylimääräistä päänvaivaa. Tyhmyydestä ei ole kysymys, Geirangerin rannikkokylän väestö tietää kyllä läheisen vuoren sortumavaaran. Evakuointiharjoituksiin tosin ei aikaa ole ollut, sen verran koheltaen lopullinen paikalta poistuminen tapahtuu.
Koska kyseessä ei ole draama vaan ihan aito luonnonkatastrofielokuva, vuoret vyöryvät ja vesimassat nousevat vuonon reunoja pitkin. Ihmiset kirkuvat ja isot metalliset asiat lentävät. Luonnon mahti aukenee. Kaikki etenee tutusti, sentimentaalista höttöä syötetään jokaiseen hengitystaukoon. Pohjoismaisittain ison budjetin elokuva näyttää riittävän isolta, vaikka se tehostepuolella muutaman vuoden isoveljiään perässä laahaakin. (VA)