Dan­ny Boy­le ei petä. Brit­tioh­jaa­ja pyr­kii te­kemään jo­kai­ses­ta elo­ku­vas­taan eri­lai­sen, ja siinä hän on­nis­tuu nyt­kin. 127 tun­tia ei tar­koi­ta fil­min kes­toa. Ky­seessä on tiuk­ka puo­li­tois­ta­tun­ti­nen so­vi­tus to­si­ta­ri­nas­ta. Pääo­sas­sa Os­car-eh­do­kas Ja­mes Fran­co vas­tanäyt­te­lijänään Yh­dys­val­tain Uta­hin kan­jo­ni.

Kal­lio­kii­pei­lijä Aron Rals­ton jou­tui vuon­na 2004 kir­jan­sa ni­men mu­kai­ses­ti sin­nit­te­lemään vii­si vuo­ro­kaut­ta ”­Ki­ven ja ko­van pai­kan vä­lissä”. Friik­kion­net­to­muus Blue­john-kan­jo­nis­sa sat­tui us­ka­li­kol­le juu­ri, kun ku­kaan ei ol­lut nä­kemässä eikä kuu­le­mas­sa. Siitä Rals­ton oli it­se pitä­nyt huo­len läh­tiessään au­tio­maa­han vies­tiä jättämättä.

Ja­mes Fran­co on nous­sut kuin sa­laa näyt­te­lijöi­den täh­ti­luok­kaan. Hän on Guc­cin mal­li­poi­ka, mut­ta va­lit­see iso­jen elo­ku­vien ohel­la val­ta­vir­ras­ta poik­kea­via roo­le­ja, oh­jaa it­se­kin ja te­kee tai­det­ta. Uu­sim­pa­na pro­jek­ti­na Fran­co työs­ti Gus Van San­tin lois­ta­van elo­ku­van Mat­kal­la Ida­hoon (My Own Pri­va­te Ida­ho, 1991) ylijäämä­ma­te­riaa­lis­ta näyt­te­lijä Ri­ver Phoe­ni­xin fil­mi­pot­re­tin ot­si­kol­la My Own Pri­va­te Ri­ver. Fran­co on­kin mo­ni­puo­li­sim­pia uu­sia ame­rik­ka­lai­sia miesnäyt­te­lijöitä. Hä­nessä on sa­maa ko­kei­lun­ha­lua ja pe­lot­to­muut­ta roo­li­va­lin­nois­sa, mikä oli tyy­pil­listä tur­han nuo­re­na kuol­leel­le Ri­ver Phoe­ni­xil­le.

Ly­hyestä vir­si kau­nis

Ai­van esi­ku­van­sa ka­ris­maa tai osaa­mis­ta Fran­col­ta ei vielä voi odot­taa. Tar­vit­tai­siin myös se unel­ma­roo­li täsmäe­lo­ku­vas­sa. Mut­ta 127 tun­tia hyö­dyntää hy­vin näyt­te­lijän jous­ta­vuut­ta, jo­ka­mie­hen vä­littö­myyttä ja eten­kin huu­mo­ria. Toi­vot­to­man tun­tui­ses­ta kii­pe­listä huo­li­mat­ta hah­moa ei käy sää­lik­si. Niin neu­vo­kas Rals­ton kan­jo­nin­ko­los­saan on. Fi­lo­so­fi­sel­la tyy­ney­dellä hän val­mis­tau­tuu hyväk­symään myös ki­vi­sen hau­ta­paik­kan­sa.

Lois­to­jak­so fil­min­te­koa ja näyt­te­le­mistä on Fran­con yh­teis­pe­li vi­deo­ka­me­ran kans­sa. Traa­gi­nen to­del­li­suus ei sul­je pois eläh­dyttävää it­sei­ro­niaa.

Ko­kei­lu­na yh­den hen­kilön fil­mistä 127 tun­tia on pie­ni voit­to oh­jaa­ja Boy­lel­le. Ai­van lop­puun saak­ka elo­ku­van­te­kijä ei kui­ten­kaan luo­ta ai­hee­seen tai näyt­te­lijänsä ve­to­voi­maan. Ta­kau­tu­mil­la, ku­vi­tel­mil­la, unil­la ja har­hanäyillä yh­den ti­lan ta­pah­tu­ma­paik­ka la­ven­ne­taan mie­hen aja­tuk­sen sä­teel­le. Vä­hem­pi­kin oli­si riittä­nyt ja kes­kittä­mi­nen kan­nat­ta­nut.

Yk­sin­ker­tai­sen pe­rus­ti­lan­teen elävöittä­mi­sek­si käy­tetään tur­haa ka­me­ra­kik­kai­lua, vaik­ka kii­pei­lijän ka­me­ra- ja vi­deoin­nos­tus pyr­kii sen pe­rus­te­le­maan. Uta­hin erä­maan tu­len­kar­vai­set nä­kymät sekä ih­mi­sen ja luon­non epä­ta­sai­nen kamp­pai­lu tar­joai­si­vat vielä voi­mak­kaam­pia elä­myk­siä il­man A.R. Rah­ma­nin pau­haa­van mu­sii­kin kyy­ti­poi­kaa.

127 tun­tia on tees­ken­te­lemätön ja ai­heen­sa edessä nöyrä sel­viy­ty­mis­ta­ri­na elävästä elämästä. Myön­tei­sek­si ope­tuk­sek­si ki­tey­tyy, kuin­ka ai­na kan­nat­taa ker­toa, jos läh­tee yk­sin sa­moi­le­maan. Ja äi­din soit­toi­hin­kin on vii­sas­ta vas­ta­ta. (HB)