Minunko pitäisi kirjoittaa rakennustyömaasta ”symbolisessa mielessä”?
Minunko pitäisi kirjoittaa rakennustyömaasta ”symbolisessa mielessä”? Näin parahtaa romaania rustaava rakennusmestari Kalle Päätalo näyttelijä Kai Lehtisen suulla Hannu Kahakorven ohjaamassa taiteilijapotretissa.
Omaelämäkerrallisen realistisesti työntekoa kuvaava kirjailijanalku on juuri saanut ensimmäisen, toisen tai kolmannen torjuvan kirjeen kustantajalta: siltä Tammelta, WSOY:ltä tai Otavalta.
Päätalossa haukataan viipale kirvesmiehen ja kirjailijan 50-luvun elämää Taivalkoskelta Tampereelle. Elokuvassa käydään läpi miehen avioliitot ja erot, niiden syyt ja seuraukset. Naimahalut vievät Päätaloa ja hänen romaanihenkilöitään siinä missä vaikkapa amerikkalaisen Philip Rothin Kepeshiä, Zuckermania tai Portnoyta.
Keskeisimmäksi elokuvassa nousee kuitenkin ensimmäisen oman kirjan syntyminen, joka on ollut Päätalon haaveena siitä asti, kun posti toi nuorelle Kallelle Mika Waltarin oppaan Aiotko kirjailijaksi?
Televisiomaista kerrontaa
Koulussa puutyön opettajani arvosti Päätalon tuotantoa. Se tuntui jännittävältä, koska lukeneempi, uteliaampi ja sinnikkäämpi koulutoverini tiesi kertoa koulun ”lainastossa”, että Päätalon kirjoissa puhuttiin naisista ja mättäistä. Jälkimmäisistä siis symbolisessa mielessä.
Minulla ei kuitenkaan riittänyt sinni silloin eikä myöhemminkään kahlata sivukaupalla kirvesmieskuvausta päästäkseni itse aiheeseen: siis mättähältä mättähälle. Vanhan sketsisarja Mutapainin ystävien tokaisun mukaan: Kalle Päätalo — miljoona sivua hyvää luettavaa!
Hannu Kahakorven ohjaamassa ja K-11 ikärajatussa Päätalossa kirjailijan lihallisuuden kuvaukset jäävät vähemmälle, vaikka filmi suorapuheinen onkin. Pitkän tv-uran luonut ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Hannu Kahakorpi on ensimmäisessä varsinaisessa teatterielokuvassaan huolellinen ja hillityn kunnioittava. Pahimmillaan se johtaa turhan siistiin ja varovaiseen, televisiomaiseen elokuvaan, joka ei kunnolla pureudu reheviä mahdollisuuksia tarjoavaan aiheeseen. Filmin tuotannossa on mukana myös Yle, joten en ihmettelisi, vaikka epookissa kuvattu Päätalo nähtäisiin myöhemmin tv-sarjaksi laajennettuna.
Raidista Päätaloksi
Gummeruksen kustannustoimittaja Repo vainuaa Päätalossa kultamunia solkenaan pyöräyttelevän tekijän. Hän kaivaa ytimen esiin tekstimassasta, jonka sen hyljänneet kilpailijat ovat tuominneet ”muodottomaksi möhkäleeksi”. Punakynämerkinnät liuskojen laidassa auttavat Päätaloa keskittämään tarinansa sen vahvuuksien ympärille.
Punakynää elokuvaversiokin olisi kaivannut. Itsekin näyttelijänä Kahakorpi on hyvä henkilöohjaaja ja Jarkko T. Laine kuvaa tapansa mukaan kauniisti epookkia, ihmistä ja luontoa. Silti kokonaisuus on katkelmallinen. Ihanteellisen tasapainoisuuden sijasta kohtaukset ja jaksot seuraavat toisiaan usein tasapaksuina ja hahmottomina.
Rouheampi ote, vaikka jonkun Mollbergin, olisi muovannut loistavista näyttelijöistä ja persoonallisuuksista verta ja lihaa valkokankaalle. Kirjailijan kehutuista rakentamisen kuvauksista jonkun Pölösen elokuvallisempi ote olisi saanut aikaiseksi työn juhlaa.
Mutta näyttelijöiden vuoksi tämä kannattaa katsoa. Turhan harvoin elokuvissa nähty Ahti Jokinen on huikea hahmo Päätalon kummisetänä. Kirjailijan Priita-äidissä, Pirjo Leppäsessä, on ruudikasta rempseyttä, mutta myös sitä samaa pojan kirjailijahaaveen tukemista, jota myöhemmin löytyy Susanna Anteroisen esittämästä toisesta vaimosta. Edellisten tavoin aina vahva Antti Virmavirta tuo kuvittamiseen enimmäkseen tyytyvään filmiin aidosta läsnäolosta nousevaa latausta.
Jos Kai Lehtinen tunnettiin tähän saakka Raidina, niin tästä eteenpäin hän on Päätalo. Lehtinen on kirjailijaa ja työmiestä sydämellään ja joka solullaan. Näyttelijän kasvoilta kuvastuva epätoivo, helpotus, raivo tai luovin ponnistuksin lunastettu tyydytys, ovat haalean kerronnan keskelle aukeavia virvoittavia lähteitä. Kohtaukset, joissa Päätalo riitelee vaimonsa kanssa, kuulee puhelimessa tyttärensä äänen, tai huomaa löytäneensä jonkun, joka ymmärtää hänen kirjoituksiaan, ovat hienon näyttelijän lahjoja katsojalle.
Pelkästään Lehtisen Jussi-palkinnon arvoisen suorituksen vuoksi Kahakorven Päätalolla on puolensa. (HB)