Lap­suu­te­ni ja nuo­ruu­te­ni kau­pun­ki­ni Ou­lu on kun­nos­tau­tu­nut vuo­sien saa­tos­sa mo­ni­nai­ses­ti ko­ti­mai­se­na kult­tuu­rinäyttämönä. Sub­jek­tii­vi­nen muis­ti­ni nos­taa esiin Ark­ti­sen hys­te­rian, sitä seu­ran­neen rhythm ’n blues –­mai­neen ja pas­kan­hei­ton teat­te­ris­sa. Yk­si­tyi­nen ja ylei­nen on nyt­tem­min yh­ty­nyt, kun Ou­lu miel­letään mies­ten asioi­ta ku­vaa­vien do­ku­ment­tien kau­pun­gik­si.

Ku­vaa­vaa kui­ten­kin on, että mo­ni muut­ta­ja oli näissä­kin ee­tok­sis­sa kes­kei­nen. Oh­jaa­ja Mi­ka Ron­kai­nen­kin on syn­ty­nyt Kuu­sa­mos­sa, jos­ta mo­ni muut­ti ja muut­taa työn sekä opis­ke­lun perässä maa­kun­nan pää­kau­pun­kiin.

Jos Ou­lu oli kuu­sa­mo­lai­sel­le pik­ku­ruot­si, niin Ruot­si oli pik­kua­me­rik­ka.

Ron­kai­sen do­ku­ment­ti tuo aluk­si kou­riin­tun­tu­vak­si tie­don, mitä ny­kypäivän pik­ku­ra­sis­tit eivät juu­ri­kaan miellä. Juu­ri suo­ma­lai­nen oli 1960-lu­vun so­ma­li naa­pu­ri­maa Ruot­sis­sa.

Tämä ei kui­ten­kaan ole elo­ku­van pe­rus­tee­ma, vaan se, kuin­ka py­ra­mi­din poh­jal­la eli lap­suu­des­sa ta­pah­tuu mer­kittävää per­soo­nan ke­hi­tystä. Tätä pro­ses­sia vai­keut­taa se, jos en­sin repäistään syn­nyin­maas­ta vie­rai­siin oloi­hin ja sit­ten kun sii­hen tot­tuu, repäistään ta­kai­sin. Ak­nes­ti­kin ki­ta­ris­ti Kai Lat­va­leh­to ih­met­te­li, mistä elon le­vot­to­muus joh­tuu ja päät­ti läh­teä et­simään it­seään isänsä kans­sa.

Tässä tul­laan sit­ten elo­ku­van kaik­kein tär­keimpään: enpä muis­ta, että so­ta-ai­ka­na syn­ty­neen suo­ma­lais­mie­hen ja 1960-lu­vul­la syn­ty­neen po­jan suh­tei­ta oli­si ku­vat­tu näin tar­kas­ti ja oi­val­taen.

Sa­mas­tu­mis­koh­tei­ta riittää. Var­sin­kin al­ko­ho­lin käyttö poik­keaa näi­den kah­den su­ku­pol­ven vä­lillä hy­vin pal­jon. Myös tun­tei­den näyttö ja niistä pu­hu­mi­nen on kuin kah­del­ta eri pla­nee­tal­ta.

Kun isä ja poi­ka is­tu­vat vie­rekkäin mer­sus­sa, heidän käyttäy­ty­mi­sensä on jo­pa hu­pai­san tut­tua. Po­jal­la on kat­ke­ruut­ta koh­tuul­li­sen pie­nistä per­het­ra­ge­diois­ta, ja isä po­tee huo­noa oma­tun­toa. Poi­kea kor­jai­lee tius­ki­mal­la van­han mie­hen vää­riä sa­no­ja tai huo­mioi­ta.

Se­kin tu­lee sel­vil­le, että siir­to­lais­su­ku­pol­ven jäärät ovat muut­tu­neet jou­tues­saan ko­ke­maan hil­littömän yh­teis­kun­nal­li­sen ja yh­teisöl­li­sen muu­tok­sen elämänsä ai­ka­na. Mo­ni herää to­del­li­suu­teen, kun en­simmäi­nen lap­sen­lap­si syn­tyy. Van­han ko­ke­mus ja lap­sen ai­tous saa­vat koh­da­ta luon­te­vas­ti, kun vä­lissä ei ole työn pai­ne, ympä­ristön ah­das­mie­li­syys, ra­ha­huo­let, al­ko­ho­lis­mi ja pel­ko näyttää tun­tei­ta. Se­kin on muis­tet­ta­va, että poh­joi­sen ih­mi­nen ei kam­pa­ke­raa­mi­sel­la ajal­la voi­nut an­taa mil­liäkään pe­rik­si. Muu­ten tu­pa ro­mah­ti, ruo­ka jäi saa­lis­ta­mat­ta ja mie­ro vei ko­ko per­heen. Pu­hu siinä sit­ten ih­mis­suh­teis­ta.