”Isänpäivä. Se tuo tässä per­heessä suu­ria tun­tei­ta pin­taan. Ihan niin kuin äi­tienpäivä­kin.” Näin kir­joit­taa blo­gis­saan He­li, jo­ka puo­li­son­sa To­nin kans­sa on pitkään yrittä­nyt saa­da per­heen­lisäystä, tu­lok­set­ta. Do­ku­ment­tie­lo­ku­vas­sa He­li ja To­ni an­ta­vat Mar­jaa­nan ja Ma­tin kans­sa kas­vot hil­jai­sel­le odo­tuk­sel­la ja toi­vol­le, jo­ka koh­dis­tuu maail­man luon­nol­li­sim­pa­na pi­det­tyyn asiaan.

Ti­mo Haanpään Hil­jaa toi­vot­tu­jen nuo­ria, yk­sinäi­syy­den yh­dessä ja­ka­via pa­re­ja kat­sel­les­sa tu­lee mie­leen He­le­na An­ha­van ru­no Mur­heel­li­sen kuul­len on pu­hut­ta­va hil­jaa. Tus­ka on usein ää­netöntä ja eleetöntä, mut­ta epä­toi­vo pus­kee pin­taan – eten­kin nai­sil­la – kun ai­na uu­des­taan heräävä toi­vo lan­nis­tuu ras­kaus­tes­tin tu­lok­seen: ”Ei var­jon var­joa.”

A­siaan syök­sytään suo­raan ja kes­kel­le ihan en­simmäi­sestä ku­vas­ta al­kaen. Lä­hi­ku­vas­sa on mie­hen vel­vol­li­suu­den­tun­toi­ses­ti täyttämä sper­ma­purk­ki, jon­ka puo­li­so pistää va­ro­vas­ti pu­se­ron sisään rin­to­jen vä­liin, että kal­lis las­ti py­syi­si läm­pimänä kli­ni­kal­le saak­ka. Do­ku­ment­ti ei sie­vis­te­le, vaan pa­rien mu­ka­na päästään in­tii­mei­hin ti­lan­tei­siin niin kes­kus­te­lui­hin lääkä­rin vas­taa­no­tol­le kuin ja­lat ha­ral­leen tut­ki­muspöy­dil­le. Ko­ti­soh­vil­la jat­ke­taan tun­tei­ta täynnä ole­via jäl­ki­pe­lejä.

E­si­merk­ki­ta­pauk­sis­sa puo­li­sot ovat yrittä­neet kaik­ken­sa jo muu­ta­man vuo­den, mut­ta toi­ve ei ole hel­littä­nyt. Lap­sen hank­ki­mi­nen täyttää aja­tuk­set. Työtä tai muu­ta va­paa-ai­kaa ei do­ku­men­tis­sa seu­ra­ta, jo­ten vai­ku­tel­ma jää kuin lau­lus­sa, että ”­puu­tet­ta mikään ei voi kor­va­ta”. Ymmärtäväi­nen ja em­paat­ti­nen, mut­ta asial­li­sen jär­kevä naislääkä­ri tu­kee­kin pa­rien aja­tuk­sia la­ka­ta jos­sain vai­hees­sa yrittämästä, jos ei on­nis­tu­ta. Elämää täy­tyy päästä jat­ka­maan, vaik­ka il­man las­ta­kin.

Help­poa luo­pu­mi­nen ei kui­ten­kaan oli­si. ”­Niitä nä­kee jo­ka pai­kas­sa, kuu­lee jo­ka puo­lel­la, niitä ei voi pae­ta: lap­si­per­heitä”, He­li jat­kaa blo­gis­saan. Pa­ris­sa koh­tauk­ses­sa oh­jaa­ja-kä­si­kir­joit­ta­ja Haanpää ot­taa va­pauk­sia ja dra­ma­ti­soi osat­to­mak­si jää­vien hel­pos­ti tun­nis­tet­ta­via tun­tei­ta. Mat­ti seu­raa pi­hal­la, kun jal­kakäytävällä ohi näyttää kul­ke­van vain las­ten­vau­nu­ja työntä­viä per­heen isiä ja äi­tejä. He­li is­tuu yk­sin kah­vi­lapöydässä ja vie­rei­set pöydät täyt­tyvät syn­tymäpäi­viä juh­li­vis­ta äi­deistä vaa­lean­pu­nai­sik­si prin­ses­soik­si puet­tui­ne tyttä­ri­neen.

Vii­den­nes kär­sii

D­ra­ma­ti­soin­nit laa­jen­ta­vat do­ku­men­tin näkö­kul­maa, mut­ta myös hie­man töksähtävät poik­kea­mi­na muo­dos­ta. Jul­ki­sen ter­vey­den­huol­lon ja yk­si­tyisk­li­ni­koi­den hoi­to­rum­ba oli­si käy­nyt selväk­si näh­dystä ja kuul­lus­ta il­man val­ko­tak­ki­let­kan ohi­mars­sia­kin.

Ha­vain­nol­li­ses­ti elo­ku­vas­sa tu­lee kui­ten­kin esil­le se­kin, et­tei yh­teis­kun­ta kus­tan­na kaik­kea: hoi­dot ovat myös ta­lou­del­li­nen ky­sy­mys per­heil­le. Ku­lut ovat sitä suu­rem­mat, mikä­li jou­du­taan siir­tymään yk­si­tyi­sien kli­ni­koi­den pal­ve­lui­hin, sen jäl­keen kun tiet­ty määrä jul­ki­sen ter­vey­den­huol­lon mah­dol­li­suuk­sia on käy­tet­ty. Ylei­sellä puo­lel­la pro­se­duu­rit voi­vat myös ol­la jäy­kem­piä.

Pu­hut­te­le­vaa on huo­ma­ta, että mo­lem­mil­la elo­ku­van pa­reil­la on lem­mik­ki­kis­sa tai koi­ra. Niitä hel­litään an­tau­tuen ja To­ni pitää kis­saan­sa sy­lissä­kin ihan neu­vo­lan mal­li­sin ot­tein. Mar­jaa­na on kerän­nyt las­ten­vaat­tei­ta va­ras­tot täy­teen. Että jos sit­ten kui­ten­kin kä­vi­si se tuu­ri.

Nais­ten puo­li­sot ovat tyy­pil­li­siä suo­ma­lai­sia mie­hiä hyvässä ja pa­has­sa: luo­tet­ta­via, rin­nal­la py­sy­viä, mut­ta vähä­pu­hei­sia. Meiltä mie­hiltä ei kai löy­dy sa­no­ja il­mai­se­maan näitä(kään) tun­tei­ta. Mat­ti tun­nus­taa, että on vai­kea ot­taa pu­heek­si, kun hoi­dot koh­dis­tu­vat Mar­jaa­naan. Mut­ta kun jo­tain po­si­tii­vis­ta sit­ten ta­pah­tuu, ilo on pa­ril­la yh­tei­nen.

Kat­so­jaa­kin jän­nittää, kun ras­kaus­tes­ti taas ker­ran lä­hes­tyy. Kyy­ne­leet nou­se­vat sil­miin myötä­tun­nos­ta, jos merk­kejä ei näy. Vat­saan sat­tuu – kat­so­jan su­ku­puo­les­ta riip­pu­mat­ta — lääkä­ri jou­tuu pu­hu­maan ”­tyh­jen­nyk­sestä” ja ”­kaa­vin­nas­ta”. Mut­ta vas­taa­vas­ti yh­dessä pa­rien kans­sa voi su­laa on­nes­ta, jos pitkä odo­tus sit­ten saa­kin täyt­ty­myk­sensä.

Eiväthän kaik­ki ha­lua tai tar­vit­se lap­sia – edes pa­ri­suh­det­ta­kaan. Mut­ta on­han se koh­tuu­ton­ta, että kun toi­sil­le lap­si tu­lee va­hin­gos­sa, mo­net eivät saa niitä vuo­si­kau­sien yrittä­mi­selläkään. Joi­ta­kin tar­vit­see vain hou­sul­la heittää, muil­la ei tärppää he­delmöi­tys­hoi­doil­la­kaan.

Ti­mo Haanpään oma­koh­tai­nen elo­ku­va ker­too, että vii­den­nes suo­ma­lai­sis­ta pa­reis­ta ei ha­lu­tes­saan saa lap­sia. Eikä heistä vii­den­nek­sel­le löy­dy hoi­dois­ta­kaan apua. Mut­ta Hil­jaa toi­vo­tuis­sa toi­voa ei sam­mu­te­ta. (HB)