Tämä­kin on sit­ten näh­ty: Mar­ve­lin su­per­san­ka­rie­lo­ku­va osaa ol­la haus­ka.

Seik­kai­le­va rent­tu, kar­vai­nen otus, ul­koa­va­ruu­den kau­no­tar, li­has­kimp­pu ja puuih­mi­nen seik­kai­le­vat kau­kai­sis­sa ga­lak­seis­sa estääk­seen tum­man­pu­hu­van maail­man­val­loit­ta­jan me­ga­lo­maa­ni­set tu­hoa­mi­sai­keet. Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta?

Sii­hen näh­den ta­val­lis­ta lep­poi­sam­pi sci­fi-e­lo­ku­vien ystävä viih­ty­nee. Huu­mo­ri toi­mii, eivätkä te­kijät ota it­seään tur­han va­ka­vas­ti. Seit­semän­kym­men­lu­vun alun tans­si­mu­siik­kia sisältävä c-ka­set­ti on haus­ka anak­ro­nis­mi ja vas­ta­pai­no tu­le­vai­suu­den hie­no­me­ka­nii­kal­le. Kak­sin­tais­te­lut eivät uu­vu­ta kat­so­jaa, ja ava­ruusnä­kymät ovat hui­kei­ta. Juo­ni­kin kul­kee. Neljästä täh­destä jäädään lo­pul­ta la­ji­tyy­pissään sen ta­kia, et­teivät pää­hen­kilöt herätä kum­mem­pia tun­tei­ta.

Jat­koa seu­raa, kun pää­hen­kilön Moo­se-le­gen­daa muis­tut­ta­va ase­tel­ma auen­nee ja sa­la­peräi­nen isä löy­ty­nee.