“Oletko sairas?” ”Olen. Henkisesti” “Kyllä paskat täytyy kuitenkin kerätä”.
Varjoja paratiisissa tarjoaa muitakin kuolemattomia kaurismäki-sanailuja, mutta arvonsa se on pitänyt ennen kaikkea varhaisena auteur-teoksena, joka ei vielä toistanut itseään. Se ei myöskään vielä ehtinyt parodioida tyyliään, mikä toki Kaurismäen tapauksessa on aina myös hyväksyttävää.
Se ennen kaikkea on realistisempi kuin myöhemmät työläistuotannon osat.
Ei nykyelokuva aloita seikkaperäisellä roskakuskien työpäivien kuvauksilla. Elokuva arvostaa ja kunnioittaa murrosvaihetta. Tuskin vielä jupeista puhuttiin, kun elokuvaa kuvattiin vuonna 1985. Aiempien vuosikymmenten tiedostava ja kaunokirjallisuutta harrastava työväenluokka alkoi olla jo eilispäivää, mutta päähenkilö Nikander (Matti Pellonpää) sentään opiskelee työväenopistossa englantia. Hän tapaa kaupankassan (Kati Outinen) ja hetkeksi näyttää siltä, että kaksi heikkoa voisi olla yhdessä vahva.
Tämä on yhteiskunnan perusta. Liki kolmekymmentä vuotta vanha elokuva muistuttaa siitä, kuinka vielä nykypäivänä kahden duunarin on hyvin vaikea rakentaa elämäänsä. Nyt este on enää asumisen hinta, mutta se vasta kynnys onkin. Silti herrojen Suomesta on tultu moniarvoisempaan yhteiskuntaan. Vielä 1985 kuohukerma oli hyvin kapoinen ja pohjapiimä paksu siivu. Näin Jukka Kemppistä lainaten.
Kaikki on mennyt yli 30 vuodessa paljon eteenpäin. Ostovoima on aivan toista, kaduilla saa harvemmin turpaan ja liikenteessä kuolee murto-osa. Huonokin alkoholi oli ennen ylellisuustuote. Se maksaa nykyään vähän ja se onkin miltei ainoa huolenaihe, kun kansaa kuolee seurauksiin aiempaa enemmän.
Kaurismäki taitaakin vastata yhteiskuntatieteilijänä yhtä komiteaa. Eli pankaa nyt pääkaupunkiseudun poliitikot edes se asuminen kuntoon. Muu toimeliaisuus tulee sitten perästä.
Keskitason kuva ja ääniraita. Ei ekstroja. (PS)