O­len neljä ker­taa nu­kah­ta­nut elo­ku­va­teat­te­riin. Tämä ei ole ikä­ky­sy­mys, sillä näin ta­pah­tui jo 1980-lu­vul­la (Mas­ters of the the Uni­ver­se ja Elämän von­ka­mies). Kak­si tuo­rein­ta ta­paus­ta saat­toi osin joh­tua elo­ku­vaa edeltä­neestä var­hai­ses­ta il­lal­li­ses­ta, mut­ta mo­lem­mat sat­tui­vat Dis­ney-yh­tiön ai­kai­siin Täh­tien so­ta –e­lo­ku­viin.

Nyt ei silmä ru­ven­nut ai­na­kaan ko­ti­teat­te­ris­sa suu­rem­min lup­pa­se­maan.

Näi­den uu­sien tuo­tos­ten suu­rin on­gel­ma on se, että ne pyr­kivät mie­lis­te­lemään elo­ku­va­sar­jan ystä­viä pu­dot­te­le­mal­la viit­tauk­sia ja ase­tel­mia, jot­ka kaik­ki tun­nis­ta­vat. Tämä ba­na­li­soi tun­nel­maa. Juu­ri oi­kea tun­nel­ma oli Lu­ca­sin al­ku­peräi­sen tri­lo­gian tär­kein viehä­tys.

T­he Last Je­di syyl­lis­tyy ho­ma­ge-ee­tok­seen, mut­ta pärjää sil­ti par­hai­ten uu­sim­mis­ta. Myön­teistä on jäl­leen ker­ran nuo­ri­so­kaar­tin ve­revä ote. Jo­pa Lu­ke Skywal­ke­rin ja Leian roo­lit jäävät tun­ne­ta­sol­la heidän jal­koi­hin­sa. Yllättäen myös huu­mo­ri on toi­mi­vaa, ja Lu­ca­sin ai­ka­na epäon­nis­tu­neet ko­kei­lut pörröi­sillä eläi­millä tun­tu­vat an­ta­van lisäar­voa.

Nyyh­ky- ja räis­kintä­puo­li eivät ole mi­nua näissä elo­ku­vis­sa ko­vin viehättä­neet, mut­ta nyt var­sin­kin tais­te­lu­koh­taus pu­na-a­suis­ta tur­va­kaar­tia vas­taan on­nis­tuu ko­reog­ra­fial­taan.

Je­di-fi­lo­so­fia on yhtä pääl­le lii­mat­tua kuin aiem­min. Pa­rem­min on­nis­tu­taan ku­vaa­mal­la vii­sai­ta nai­sia ja tont­tu­ja kuu­ma­kal­le­ja.

Epä­ta­sai­suu­des­taan huo­li­mat­ta elo­ku­va saa juu­ri ni­pin na­pin neljä täh­teä. Har­vem­min olen nii­den lu­kumäärää miet­ti­nyt yhtä har­taas­ti. Pun­nuk­sen pai­noa nos­ti Täh­tien so­ta –e­lo­ku­vien pa­ras an­ti: mie­li tun­tui läikäh­te­levän iloi­ses­ti, kun lop­pu­teks­tit al­koi­vat. Tällä ker­taa se ei joh­tu­nut hel­po­tuk­sen huo­kauk­ses­ta.